Marjatan oivaltava Oma tarina suruun liittyen.

Suru on monenmuotoinen asia. Itse suorastaan loukkaannuin, kun huomasin sukulaisnaiseni käytöksen hänen miehensä poismenon jälkeen.

Hän jatkoi elämäänsä kuin ei mitään. Hän matkusteli, päivitti somea.

Olin loukkaantunut poisnukkuneen ja hänen muiden omaistensa puolesta. En käsittänyt mitä tämä meno on. Missä on kunnioitus? Missä suruaika?

Myöhemmin olen kuullut mistä oli kyse, ja olen mennyt itseeni. On hyvä että asioita tarkastelee monelta kantilta.

Tämä pari oli ollut tiivis pari ja matkustellut paljon yhdessä. Kun mies sitten sai syöpädiagnoosin, he ehtivät jutella asioita keskenään ennen kuolemaa. Kuolema ei tullut yllätyksenä.

Parilla oli ikäeroa, nainen nuorempi. Poisnukkunut oli vannottanut tulevaa leskeä, että tämän täytyy jatkaa elämää. Surra saa mutta ei niin että se estää elämää. Matkustella piti edelleen, mennä sillekin matkalle joka jäi nyt miehen sairastumisen vuoksi yhdessä tekemättä ja oli maksettu.

Näin pari oli sopinut, ja siitä nainen piti kiinni. Hän päätti elää. Miehensä toivomuksenkin mukaisesti, ja sitäkin kunnioittaen.

Opin että ei ole minun asiani miettiä muiden asioita. Niille on yleensä syy. Jokaisen elämä ja suruaika on omanlaisensa.

Marjatta