Tänä syksynä tulee kuluneeksi kymmenen vuotta siitä, kun Jasmin raiskattiin hänen omalla työpaikallaan, eikä ainoastaan kerran vaan kolmesti.

Raiskaaja oli kaupassa työskennellyt ulkomaalaistaustainen siivoojamies. Jasmin on päässyt asian yli ja haluaa tarinallaan rohkaista kohtalotovereitaan samaan.

Häpeä

Monesti seksuaalirikoksen uhrista sanotaan, että hän tuntee häpeää. Jasmin kertoo, ettei hän sitä ole tuntenut.

– Kuolemanpelkoa ja vihaa sen sijaan olen tuntenut. Viha minun piti tosin piti pitää sisälläni, jotta raiskaajani ei hermostuksissaan olisi tappanut minua. Itse olisin ollut valmis surmaamaan raiskaajani siihen paikkaan, jos olisin saanut veitsen haltuuni. Tappaminen nurkkaan ahdistettuna on geeneissämme oleva selviytymisvietti, Jasmin pamauttaa sanoa suoraan.

Ajatellessaan tapahtunutta tänä päivänä hän ei tunne raiskaajaansa kohtaan mitään tunteita. Mieli on neutraali.

– Tapahtunut kuuluu menneisyyteeni ja olen käsitellyt sen ja jatkanut elämääni eteenpäin.

Vaikeimmat vuodet

Jasmin kertoo, että ensimmäiset kolme vuotta tapahtuneen jälkeen olivat vaikeimmat. Toipuminen tapahtui askel kerrallaan ja sille oli annettava aikansa. Melko pian tapahtuneen jälkeen Jasmin kuitenkin jo tunsi välähdyksinä myös onnen hetkiä ja kiitollisuutta. Siitä, että hän oli ylipäänsä selvinnyt hengissä tapahtumasta. Hengenvaara oli todellinen, sillä raiskajalla oli veitsi, jonka avulla hän myös pakotti uhrinsa riisuuntumaan.

– Tapauksen jälkeen alkoholinkäyttöni kasvoi. Kai se oli pakoa todellisuudesta. Olin kuitenkin tehnyt jo raiskausiltana päätöksen siitä, että aion selviytyä, Jasmin toteaa.

Yhdeksi selviytymistään tukevista asioista hän nimeää ammattitaitoisten poliisien toiminnan. He saivat miehen kiinni, ennen kuin tämä ehti paeta ulkomaille. Läheiset ystävät antoivat olkapäänsä, jota vasten Jasmin sai pukea kuormaansa ilman sääliä.
Jasmin löysi myös itselleen sopivan traumaterapeutin ja terapiamuodon. Kyseessä oli niin kutsuttu silmänliiketerapia EMDR.

– Ymmärsin, etten selviäisi ilman muiden apua. Väkivaltainen tapahtuma lavastettiin uudellen, ja rekonstruktiossa ”näyttelin” oman osuuteni sijaisnäyttelijän sijaan, Jasmin kertoo.

Itkua, raivoa, tunnelukkojen avautumista kesti oma aikansa.

– Merkittävässä roolissa oli myös julkinen raiskausoikeudenkäyntini, jonka koin olevan kosto raiskaajalleni. Raiskaajani kuva näkyi mediassa ja ajattelin, että näin hänet tunnistetaan myös vankilassa. Vaikka raiskausjulkisuus kirvoitti myös vihapuhetta, suurin osa palautteesta oli positiivista ja tuki toipumistani.

Lisää julkisuutta

Jasmin toivoo, että raiskatut uskaltautuisivat vaatimaan julkisia oikeudenkäyntejä. Hän ei usko olevansa ainut, joka sai siitä paljon voimaa.

– Näin myös häpeän ilmapiiri lieventyisi ja pääsisimme kuulemaan, mitä raiskaustuomioiden taakse käytkeytyy.

Mitä Jasmin toivoisi raiskaajalleen? Sitä, että hän olisi ottanut opikseen. Tapaus ei muuttanut hänen suhdettaan ulkomaalaisiin, eikä hän koe olevansa rasisti.

– Mutta realisti olen. Ulkomaalaiset loistavat raiskaustilastoissa vuodesta toiseen ja mielestäni asioiden hyssyttely heikentää kunnollisten ja lainkuuliaisten ulkomaalaisten asemaa. He myös joutuvat kohtaamaan vihaa. Mielestäni ei ole rasismia pohtia kriittisesti tätä kulttuurieroista johtuvaa rikollisuutta.

Jasmin toteaa, että kotouttamisen onnistumiseksi maahamme pitäisi tuoda enemmän naisia ja lapsia, kokonaisia perheitä. Näin heillä olisi tukea ja turvaa toisistaan. Sinisilmäisyys tulee Jasminin mielestä maallemme kalliiksi.

Niille naisille, jotka ovat kohdanneet seksuaalista ahdistelua tai joutuneet seksuaalirikoksen uhriksi Jasminilla on selvä neuvo: rikosilmoitus. Vaikenemalla asiat vain pahenevat. Psyyke ei unohda, asiat pitää käsitellä, hän tietää.

Huoli lapsista

Jasmin elää parisuhteessa, eikä hänen ikävät kokemuksensa ole jääneet kokonaan ilmentymättä siihen.

– Seurustelumme alkuvaiheessa itkeskelin enkä uskonut Mikon voivan rakastaa minua. Nykyisin ajattelen niin enää harvoin. Lisäksi pari vuotta raiskauksen jälkeen tunnesyöminen ja lievä ahmimishäiriö astui kuvioihin. Kilot ovat jäljellä ja en voi hyvin kehossani, olen vain ollut saamaton, Jasmin sanoo.

Suomessa raiskattujen tunnistaminen ja avun saaminen on lisääntynyt pienin askelin. Jasminista olemme koko ajan menossa parempaan suuntaan. Lasten kokema väkivalta on kuitenkin vielä häpeäpilkkumme.

– Tuomiot ovat surullisen epäoikeudenmukaisia. Toki emme saa unohtaa, että syytteen nostamiseen vaaditaan näyttöä, ja raiskausrikokset ovat mielestäni ehkä vaikeimmin tutkittavia, koska usein niissä on vain sana sanaa vastaan. Lisäksi perusteettomat raiskausilmoitukset työllistävät poliisia ja ovat näin aina pois meiltä oikeasti raiskatuilta.

– Itse koen, että pedofiileille, jotka eivät ole tehneet mitään, pitäisi olla helpommin saatavilla apua. Esimerkiksi verkkosivusto johon voisi ilmoittautua matalalla kynnyksellä ja josta saisi apua. Lisäksi jo ala-asteella pitäisi kertoa lapsille mitä tehdä, jos joutuu uhriksi.

Jasmin alapuolella kuvassa / Jasminin Facebook-tili