Koronan ylikuormittava aika sairastutti sairaanhoitajan, joka joutui pistämään elämänsä uusiin uomiin. Hän irtisanoutui. Hän kertoo Oman tarinansa alapuolella:

….

Monen hyvän vuoden jälkeen se taas hiipi pikkuhiljaa korviini, aluksi vain hetkittäin, jonkin ajan kuluttua se alkoi haitata työssä jaksamista ja lopulta se kaatoi sänkyyn – Menieren tauti, tuo viimeisen viheliäisin elämänkumppani, joka ei kysy lupaa sopiiko tulla.

Uuden, haasteellisemman työn perässä vaihdoin työpaikkaa juuri silloin kun korona alkoi riehua Suomessa. Ja hetkessä oltiin tilanteessa, että lakisääteisiä taukoja rajoitettiin ja koko hoitajan normaali työpäivä heitti häränpyllyä.

Aamu alkoi maski naamalla, sait vaihtaa sen lounastauon aikaan ja iltapäivän menit sitten toisella maskilla. Eipä siinä, samassa junassa oltiin kaikki, mutta minun kumppanini Meniere päätti että nyt on saumaa iskeä jälleen kiinni. Monia hyviä vuosia olin saanut elää, kun muistin tietyt asiat, juo riittävästi vettä päivän aikana, älä anna liiallisen stressin päästä pääkopan sisään ja elä muutenkin mukavaa elämää.

Tämä kaikki oli muutamissa päivissä pois pyyhkäisty. Siinäpä se oli soppa valmis, olin juuri pääsemässä sisään siihen uuteen unelmatyöhöni ja hepskukkuu, sitten jo kohta olinkin sairauslomalla.

Kuka ymmärtää Menieren tautia? Ei kukaan muu kuin se kanssakulkija joka on elämänsä pakosta joutunut asettamaan sen taudin ruotuun. Siinäpä sitten polvet arkana tutisten horjuin esimiehen luo yrittäen kertoa etten enää selviä työstä, kuulo ei riitä kun kohina valtaa kaiken muun korvissa allensa. Paha olo ei anna nousta sängystä ja vain ihan vängällä kaikki viimeiset voimat pinnistäen pahoinvointilääkkeen turvin olen työhön joka päivä saapunut. Itselle sanoen: jaksa vielä tämä yksi päivä.

Esimies katsoo silmiin ja mielen valtaa vihan ja itkun sekainen epätoivo, et ymmärrä minua! Enhän voi tietää ymmärsikö.

Makasin kotona viikon, toisenkin ja tulin tulokseen että niin kauan kuin paluu normaaliin työolosuhteisiin ei ole mahdollista en ole työkykyinen. Ajatuskin työhön paluusta sai taas kaiken vellomaan sisälläni ja korvissani pahempana. Yökkäsin ja yritin selvitä.

Siinä sitä kun makaa voimattomana eikä mikään auta, on aikaa kelata omaa elämää taakse päin ja samalla luoda uusia tulevaisuudensuunnitelmia. Totesin, että sisäilmaongelmasta ja sen aiheuttamasta vaikesta astmasta selvinneenä en enää halua terveyttäni lopullisesti tälle helkutin Menierelle menettää.

Sanouduin irti työstäni ja annan itselleni aikaa vain toipua.

Irtisanoutuminen helpotti mieltä ja tuntui että elämä alkaa voittaa, kunnes taas hetkessä olin alkutilanteessa, ja totesin että tämä taitaa ollakin hieman pidempi breikki. Päivät ovat vaihtelevia, parempia, huonompia. Pahoinvointilääkettä syön kuin karamellia, lieneekö sekään hyvä asia.

Lopulta päätimme mieheni kanssa, että palaamme sinne, missä meidän on hyvä olla.
Joskus se elämä ottaa ehkäpä enemmän kuin antaa, minulta on tänä keväänä ottanut, mutta samalla opettanut että joskus vain pitää elämänarvot laittaa uusiksi ja vain omaa itseään ajatellen.

Juuri nyt en jaksa ajatella mitään työtä, kaikella on aikansa, palaamme sinne missä voi tuntureilla rauhassa mennä ja kuunnella purojen solinaa, voi siinä riekkokin oman tarinansa kertoa… Tämä on minun tarinani, minun elämäni, ja se riittää minulle.

-L-