Mirvan tarina on kertomus päättyneestä ystävyydestä. Syyksi Mirva kertoo ”lokkisyndrooman”, joka on hänen oma keksimänsä ilmaus ystävyydelle ilman vastavuoroisuutta.
* * *
Tutustuimme alun perin työasioissa. Teimme yhteistyötä, ja jos ensikohtaamisessa oli jotain mutkatonta ja lupaavaa. Hän vaikutti kiinnostuneelta, älykkäältä ja innostavalta – sellaiselta, jonka seurassa ideat lentävät ja yhteinen sävel löytyy vaivattomasti. Ystävystyimme melkein huomaamatta.
Aluksi kaikki vaikutti hyvältä. Kävimme kahvilla, jaoimme ideoita ja keskustelimme projekteista molempien näkökulmasta. Hän kuunteli tarkasti, kommentoi innostuneesti ja otti kantaa kuin tasavertainen sparraaja. Tai siltä se ainakin silloin tuntui.
Mutta ajan mittaan jokin alkoi hiertää. Huomasin, että hän ei varsinaisesti koskaan tarjonnut mitään omaa. Sen sijaan hän otti innokkaasti vastaan kaiken, mitä jaoin. Jos kerroin uudesta ideasta tai projektista, hän saattoi seuraavalla viikolla puhua siitä omanaan. Jos mainitsin konseptista, jota suunnittelin, hän keksi jotain hyvin samankaltaista.
Yksi käännekohta oli, kun hän julkaisi kirjoituksen, joka oli lähes sanasta sanaan samanlainen kuin keskustelu, jonka olimme juuri käyneet. Hän ei ollut lisännyt mitään omaa – ainoastaan vaihtanut puhetavan monikosta yksikköön. Hän sai suitsutusta idean tuoreudesta.
Kun hän otti yhteyttä, hän yleensä tarvitsi jotakin. Ehdotuksia. Yhteystietoja. Apua tekstin muokkaamisessa tai jonkun asian markkinoinnissa. Ensin tuli diipa-daapa-keskustelua, ehkä joku kehu, sitten pyyntö. Se pyyntö tuli aina lopuksi. Ilmaiset palvelukset näyttivät olevan itsestäänselvyys.
Kun minä soitin hänelle, hänellä harvoin oli aikaa jutella, aina oli jotain.
Hän oli papukaija, kopioija – ei vain minulta, vaan monilta muiltakin. Näin hänen käyttävän asioita, joita joku toinen oli juuri kehitellyt, tai kirjoittavan sosiaalisessa mediassa ilmiöistä ja asioista, jotka oli selvästi napattu joltakulta muulta.
Aloin etääntyä vähitellen. En jakanut enää ajatuksiani, en tarjoutunut auttamaan. Vastasin viesteihin harvemmin ja ytimekkäämmin. Hänen puheensa yhteistyöstä alkoivat kuulostaa yksipuolisilta ja hänen kehunsa tarkkaan laskelmoiduilta.
Ellet jo tiedä, mikä on Ekolla, kurkista tänne!
Tajusin lopulta, ettei kyse ollut ystävyydestä, vaan roolista, jota minä näyttelin hänen tarinassaan. Minä olin resurssi – käytettävissä, kunnes hän sai haluamansa.
Nyt välttelen häntä. En halua pitää yhteyttä ja soittaa. En tunne katkeruutta, mutta tunnen rajani. Ystävyys ei ole sitä, että toinen ottaa ja toinen antaa. Eikä kaveruus ole kuppaamista, ei edes työkaveruus.
Moni säästää sähköä. Moni ei säästä sähkölaskussaan. Tästä Vattenfallille.
Joskus kaveri ei ole kaveri, vaan lokki. Ja lokin tunnistaa vasta, kun se on ehtinyt viedä eväät.
-Mirva