Lukija kysyy miksi ADHD:ta ja nepsy-lapsia on nykyisin niin paljon. ”Joka puolella puhutaan heistä ja tuntuu että ilmiö on hämmentävän paljon lisääntynyt.”
Aiheesta kirjoittaa Prevention-julkaisu.
Syitä ilmiölle on monia. Suurin niistä on se, että nykyään ADHD ja muut neuroepätyypilliset piirteet, kuten autismikirjon häiriöt, tunnistetaan ja diagnosoidaan huomattavasti useammin kuin vielä pari vuosikymmentä sitten. Tämä ei välttämättä tarkoita, että niitä olisi väestössä enemmän kuin ennen, vaan ennemminkin sitä, että niitä ymmärretään ja havaitaan paremmin.
Tietoisuuden ja vaatimusten kasvu tekevät oireet näkyvämmiksi
Yksi tärkeimmistä syistä on tiedon lisääntyminen. Lääkärit, psykologit, opettajat ja perheet tunnistavat nykyään neuroepätyypillisiä piirteitä aiempaa herkemmin. Aikaisemmin moni lapsi tai aikuinen jäi ilman diagnoosia tai sai vääränlaisen diagnoosin, esimerkiksi masennuksesta tai käytöshäiriöstä, vaikka taustalla olisi ollut ADHD tai autismikirjo.
Samalla myös diagnoosikriteerit ovat muuttuneet ja laajentuneet. Esimerkiksi autismikirjon käsite kattaa nykyään paljon laajemman kirjon oireita, mukaan lukien aiemmin erillisenä pidetyn Aspergerin oireyhtymän. ADHD:ssa puolestaan tunnistetaan nykyisin tarkemmin myös pelkkä tarkkaamattomuus ilman ylivilkkautta – erityisesti tytöillä ja naisilla.
Ympäröivän yhteiskunnan muuttuminen vaikuttaa sekin siihen, että neuroepätyypillisyys näkyy nyt selvemmin. Nykyajan arki vaatii paljon itsesäätelyä, tarkkaavaisuutta ja kykyä hallita useita asioita samanaikaisesti. Kun elämä on jatkuvaa ärsyketulvaa ja aikataulupaineita, vaikeudet tarkkaavuudessa tai sosiaalisessa vuorovaikutuksessa korostuvat enemmän kuin esimerkiksi aiemmissa, yksinkertaisemmissa elinympäristöissä.
Myös elämäntilanteet vaikuttavat oireiden ilmenemiseen. Stressi, kiire ja korkeat vaatimukset voivat tuoda esiin haasteita, jotka ennen pysyivät paremmin hallinnassa. Samalla diagnoosin saaminen on nykyisin mahdollista myös aikuisille, mikä näkyy erityisesti siinä, että monet hakeutuvat tutkimuksiin vasta aikuisena. Esimerkiksi moni vanhempi huomaa omia oireitaan lapsen ADHD- tai autismidiagnoosin jälkeen.
Genetiikalla on merkittävä rooli sekä ADHD:ssa että autismikirjossa. Tutkimusten mukaan niillä on voimakas perinnöllinen tausta. Tämä tarkoittaa, että neuroepätyypillisiä piirteitä on ollut ihmisissä aina, mutta aiemmin niitä ei vain tunnistettu eikä niille ollut tarkkoja määritelmiä.
Miksi tytöillä ja naisilla oireet jäävät helpommin piiloon?
Erityisesti tytöillä ja naisilla ADHD ja autismikirjon piirteet ovat pitkään jääneet tunnistamatta tai ne on diagnosoitu myöhemmin kuin pojilla ja miehillä. Tämä johtuu monesta syystä. Oireet voivat ilmetä eri tavalla kuin pojilla: esimerkiksi ADHD-tytöt haaveilevat, vetäytyvät ja kamppailevat sisäisen levottomuuden kanssa sen sijaan, että olisivat ulospäin häiritseviä ja impulsiivisia. Autismikirjon tytöt voivat oppia tarkkailemaan ja matkimaan muita niin hyvin, että heidän sosiaaliset vaikeutensa jäävät piiloon.
Tytöt ja naiset kehittävät usein jo varhain taitoja peittääkseen neuroepätyypilliset piirteensä, ilmiötä kutsutaan maskingiksi eli naamioimiseksi. He matkoivat muita ja yrittävät täyttää odotuksia, vaikka se veisi paljon energiaa ja aiheuttaisi myöhemmin uupumusta, ahdistusta tai masennusta. Peittely tekee oireiden havaitsemisesta ulkopuolisille erittäin vaikeaa.
Stereotypiat vaikuttavat edelleen siihen, miten neuroepätyypillisyys tunnistetaan. ADHD on perinteisesti yhdistetty vilkkaaseen ja häiritsevään poikaan, ja autismikirjo taas kömpelöön ja puhevaikeuksista kärsivään poikaan. Kun tytön oireet eivät sovi tähän kuvaan, häntä voidaan pitää vain ujoina, ahdistuneina tai erityisherkkänä.
Lisäksi yhteiskunnalliset odotukset, jotka vaativat tytöiltä sosiaalista joustavuutta, miellyttävyyttä ja sopeutumista, saavat monet yrittämään vielä entistä kovemmin peittää neuroepätyypilliset piirteensä.
Historiallisesti ADHD- ja autismitutkimuksissa on ollut mukana enemmän poikia kuin tyttöjä, mikä on vaikuttanut siihen, että diagnostiset kriteerit on laadittu poikien oireiden mukaisiksi. Tämän seurauksena tyttöjen ja naisten vaikeudet ovat jääneet helposti näkymättömiin.
Moni nainen saa ADHD- tai autismikirjon diagnoosin vasta aikuisena, usein tilanteessa, jossa uupumus, masennus tai arjen hallinnan vaikeudet ovat ajaneet hakemaan apua. Diagnoosi voi tuoda merkittävän helpotuksen ja selityksen vuosia jatkuneille, ymmärtämättömille kokemuksille.
Neuroepätyypillisyyden näkyvyyden kasvu ei siis kerro niinkään siitä, että ilmiö olisi uusi, vaan siitä, että yhteiskunta on oppinut tunnistamaan ja ymmärtämään sen aiempaa paremmin.
Diagnoosien vaihteleva taso herättää huolta Suomessa
THL:n mukaan lasten ja nuorten ADHD-diagnoosien määrässä on Suomessa huomattavaa alueellista vaihtelua. Joillakin alueilla diagnooseja tehdään selvästi enemmän kuin toisilla, mikä viittaa eroihin käytännöissä ja mahdollisesti arvioinnin perusteellisuudessa.
Suomen Psykiatriyhdistys on nostanut esiin huolen erityisesti yksityisellä sektorilla tehtävistä ADHD-diagnooseista, joissa perusteellinen taustakartoitus ja oireiden monipuolinen arviointi saattavat joskus jäädä puutteellisiksi. Yhdistyksen mukaan oikea diagnoosi edellyttää huolellista selvitystä potilaan elämäntilanteesta, oireiden esiintymisestä eri ympäristöissä sekä muiden mahdollisten häiriöiden poissulkemista.
Käypä hoito -suosituksen mukaan ADHD-diagnoosin perustaksi tarvitaan aina laaja ja systemaattinen arviointi. Pelkkä oireiden kuvaaminen ei riitä, vaan niiden vaikutus toimintakykyyn on oltava merkittävä ja pitkäkestoinen. Liian kevyesti asetetut diagnoosit voivat johtaa siihen, että jotkut saavat turhaa lääkitystä, samalla kun toiset, jotka tarvitsisivat apua, jäävät vaille oikeaa tukea.
Vaikka arviointikäytännöissä on parantamisen varaa, asiantuntijat korostavat, että ADHD on neurokehityksellinen häiriö, jonka asianmukainen tunnistaminen ja hoito ovat keskeisiä potilaiden hyvinvoinnin kannalta.
Teksti: Timo Palonen
Lähteinä mm. Lancet, Psychological Medicine, Prevention, JAMA