54-vuotias Raili kertoi oman tiensä masennuksen ja uupumuksen suosta tähän päivään.
—
Muutama vuosi sitten elämäni muuttui, masennuin. Olin ollut tunnettu siitä, että hoidin työni tunnollisesti ja tarkasti. Arkipäivät muuttuivat taisteluksi. Heräsin aamuisin raskain ja synkin mielin, ei huvittanut eikä jaksanut. Toimistossa työtehtävät kasaantuivat pöydälleni, mutta en kyennyt keskittymään tai tekemään mielestäni mitään kunnolla. Kello toimiston seinällä tuntui pysähtyneen, ja odotin vain hetkeä, jolloin voisin lähteä kotiin.
Kotiin pääseminen ei kuitenkaan tuonut helpotusta. Työmatkalla autossa jo kyyneleet valuivat poskilleni. Tunsin oloni avuttomaksi ja eksyneeksi. Olin epäonnistuja, hukassa. Koti oli ainoa paikka, jossa saatoin paeta jotenkin arkea, mutta masennus oli tietenkin läsnä sielläkin.
Kotona kissani oli ainoa asia, joka piti minut jotenkin kiinni maailmassa. Sen läsnäolo oli rauhoittavaa ja muistutti minua siitä, että olin sentään yhä elossa ja että joku välitti minusta. Kissan silittäminen ja sen lämpö vieressäni toivat pientä lohtua.
Muistan kun kerran viikkojen jälkeen päätin vihdoin hakea postini. Olin vältellyt postilaatikkoa peläten laskuja ja kirjeitä, jotka toisivat mukanaan huolia. Mitään erityistä en odottanut, mutta pelkäsin silti, jotain outoa vainoharhaa siis. Kun olin puolivälissä matkaa postilaatikolla, entistä kovempi ahdistus valtasi minut, ja käännyin takaisin kotiin.
Työkaverini eivät tienneet, mitä kävin läpi. He ihmettelivät vaisuuttani, joku kysyi joskus puolihuolimattomasti oliko kaikki kunnossa. Yritin silti jaksaa. Töissä pyrin hoitamaan asiat hyvin vaikka kotona olikin kaaos. Toisinaan työpäivän aikana jouduin menemään kesken päivän vessaan, koska tunsin itseni fyysisesti niin voimattomaksi ja uupuneeksi.
Eräänä päivänä sitten tein virheen työssäni, jätin huomiotta tärkeitä yksityiskohtia asiakassopimuksessa, mikä johti 7 000 euron tappioon. Pelkäsin menettäväni työni, ja olin varma, että työnantajani olisi raivoissaan.
Työnantajani kuitenkin reagoi yllättävällä tavalla. Hän tuli luokseni ja sanoi: ”Raili, onkos sulla oikeasti nyt kaikki kunnossa. Olet jotenkin poissa tästä maailmasta ollut jo jonkin aikaa, ja minun on pitänyt tästä puhuakin sinun kanssasi.”
Hänen suorasukainen lähestymisensä sai minut pysähtymään. Se oli hetki, jolloin tajusin, että nyt on pakko yrittää tehdä itsensä ja olotilansa vuoksi jotain. Häpeän ja voimattomuuden pitää väistyä.
Päätin hakea apua. Asun pienellä paikkakunnalla, jossa terveyspalveluihin pääsy on nopeampaa kuin suurissa kaupungeissa. Tämä oli onnenpotku, sillä sain nopeasti ajan terapiaan. Vaikka hävetti, juuri pikkukaupungin stigman takia, päätin että antaa olla: apu on tärkeämpi.
Huomasin jännittäneeni turhaan. Minut otettiin vastaan täysin omana itsenäni. Huomasin jopa mt-toimistossa erään puolitutun, joka sai olotilani vapautumaan. Mt-asioissa on edelleen stigmansa, vaikka niistä puhutaankin jo avoimemmin.
Terapia oli jonkinlainen käännekohta elämässäni. Se auttoi minua ymmärtämään masennukseni ja uupumukseni taustoja ja käsittelemään tunteitani. Tajusin että aikapommi oli tikittänyt pitkään. Olin ehkä enemmänkin uupunut kuin masentunut. Ja nämä ruokkivat toisiaan, noidankehä.
Aloin myös käyttää lääkitystä, joka auttoi tasapainottamaan mielialaani. Terapia ja lääkitys yhdessä auttoivat minua ulos synkkyydestä.
Nyt, kaksi vuotta myöhemmin, tunnen oloni paljon vakaammaksi, vaikka toki joskus vieläkin joudun pysähtymään etten luisu samoihin ajatuskaavoihin. Olen palannut töihin ja kykenen jälleen keskittymään tehtäviini. En enää tunne häpeää masennuksestani ja uupumuksestani, tiedän, että se on osa elämääni, josta olen oppinut paljon. Olen kiitollinen siitä, että sain apua ajoissa, mutta tiedän, ettei kaikilla ole ollut samaa onnea.
Olen alkanut ajatella mielenterveysongelmia laajemmin. Yhteiskunnassamme mielenterveysongelmat ovat melkoinen tikittävä pommi. Erityisesti nuorten mielenterveys on huolenaihe, ja näen kuinka he kamppailevat paineiden ja epävarmuuden kanssa. He ovat tulevaisuutemme, mutta eivät saa tarpeeksi tukea. Mielenterveysongelmat eivät ole vain yksilön haaste, vaan ne vaikuttavat koko yhteiskuntaan.
Meillä on hätätila mielenterveyden suhteen. Tarvitsemme enemmän resursseja, parempia palveluita ja avoimuutta keskustelussa mielenterveydestä. Jokaisella on oikeus saada apua ja tukea, kun elämä koettelee. Meidän on varmistettava, että nämä palvelut ovat helposti saavutettavissa kaikille, jotka niitä tarvitsevat.
Raili
Kerro meille Oma tarinasi! Se voi liittyä mihin tahansa terveys-, mielenterveys-, perhe- tai suhde-elämäteemaan. Lähetä tarinasi osoitteella toimitus at terveydenasialla.com. Otamme sinuun aina yhteyttä ennen tarinasi julkaisua.