Koulukiusaaminen suisti mielenterveysongelmiin, joita hoidetaan edelleen. Äidin pakahduttava tarina siitä kuinka Suomessa on vaikea saada hoitoa tarpeeksi ajoissa.
* * *
Tyttäreni oli iloinen lapsi, kunnes kaikki muuttui ala-asteella viidennellä luokalla. Sen jälkeen koulunkäynti oli helvettiä.
Muutamat tytöt päättivät aloittaa henkisen kiduttamisen, päivittäisiä toivotuksia olivat muun muassa ”sä voisit mennä ja tappaa itses, susta ei oo mitään hyötyä kenellekään…” Asiasta otettiin yhteyttä kouluun. Erityisopettajan kommentti oli: ”eivät ne tytöt voi noin sanoa, he ovat kaikki hyvistä perheistä.” Toinen mieleen jäänyt lause oli: ”sinun lapsesi on liian herkkä, ei kaikkea kannata ottaa niin tosissaan.”
Mielestäni toisen yllyttäminen itsemurhaan ei ole asia, jonka voisi vain ohittaa. Tytär muuttui. Ei enää juurikaan hymyillyt, ei jutellut, vältti kaikkia uusia ihmisiä. Onneksi vierellä oli kaksi ystävää joiden kanssa oli,mutta ei enää heillekään uskaltanut jutella kaikkea.
Ysiluokalla tilanne muuttui jälleen. Rakas lapseni meni kouluun väkisin, koska ei osannut lintsatakaan. Alkoi puheet siitä kuinka voisi tappaa itsensä. Hän mietti olisiko helpointa ajaa mopolla auton alle, vai olisiko meillä kotona lääkkeitä, joilla voisi tappaa itsensä. Äitinä avuttomuus huusi sisälläni: apua on nyt saatava. Soitto paikalliselle nuorisopsykiatriselle. Saatiin aika jonne ”väkisin” lapseni vein, hän ei halunnut apua, koska oli päättänyt lopettaa kaiken.
Olin helpottunut, vihdoin joku kuuntelee hätäämme. Olimme aiemmin jo keskustelleet terveydenhoitajan kanssa, tuloksetta, vastaukset samaa luokkaa erityisopettajan kanssa.
Nuorisopsykiatrisella lapseni ei katsetta lattiasta nostanut, vastaili nyökkäämällä, ei muuten. Sanaakaan ei sanonut koko istunnon aikana. Päätelmä tästä lääkärillä: ei lapsi ole vielä niin sairas että tarvitsisi sieltä apua, hänhän vain nyökkäilee, ei siis varmasti edes yritä tappaa itseään.
Tämän seurauksena lapseni lopetti myös kotona asiasta puhumisen, mutta netin ihmeellisen maailman kautta näin mitä hän etsi koneelta; keinoja, tapoja lopettaa kaikki.
* * *
Tyttäreni alkoi syödä tyhjiöönsä, herkkuja. Hän haki kouluun toiselle paikkakunnalle, jossa ei ollut pienintäkään mahdollisuutta kohdata kiusaajiaan. Asui siellä vuoden isovanhemmillaan, alkoi puhumaan miten helppoa olisi hypätä junan alle vanhempieni asunnon lähellä olevalta kalliolta. Äitinä sydämeni hajosi. Lapseni tuli takaisin kotiin, jos mahdollista entistä synkempänä. Saimme hänet hakemaan paikalliseen ammattikouluun, jossa jo ensimmäisen viikon jälkeen opettaja ja terveydenhoitaja ottivat yhteyttä, että lapseni tarvitsee apua. Teki mieli huutaa että tiedän tämän, mutta emme saa apua, emme mistään.
Alkoi viikottaiset keskustelut terveydenhoitajan kanssa. Hän sanoi, että kuuntelee kyllä, mutta ei välttämättä osaa auttaa. Lähete koululääkärille, josta lähete nuorisopsykiatriselle. Tehtiin masennustestit ja todettiin että lapseni on vakavasti masentunut mutta ei edelleenkään riittävän sairas, joten he eivät ehdi auttaa, koska on sairaampiakin. Ja koska tyttäreni ei edelleenkään ole tehnyt itselleen mitään.
Jälleen itkin itseni muutamia öitä uneen. Kotona järjestimme asiat niin että joku veljistä (3) tai minä tai lapseni isäpuoli oli aina kotona. Vihdoin terveydenhoitaja sanoi että hän tuntee henkilön, joka voisi auttaa, opiskelee parhaillaan psykoterapeutiksi, mutta ei ole Kela-korvattava. No eipä sillä niin väliä koska lapsemme ei ole lähetettä saanutkaan. Tyttäreni tyrmäsi ajatuksen suoralta kädeltä; ei käy koska keneenkään ei voi luottaa ja koska kaikki kuitenkin haluavat vain ilkkua ja haukkua.
Voi miksi? Mitä pahaa lapseni oli tehnyt jotta joillain oli oikeus tuhota lapseni luottamus ihmisiin!
Lopulta monien keskustelujen jälkeen tyttäreni suostui tapaamaan tämän opiskelevan terapeutin, sain käyttää kaikki keinoni, jotta sain hänet ymmärtämään ettei terapeutin tavoite ole ivata tai kertoa asioita eteenpäin, ei edes minulle. Kolme ensimmäistä kertaa olin mukana tyttäreni pyynnöstä, sanaakaan näillä kerroilla tyttäreni ei sanonut, mutta onneksi suostui jatkamaan.
Tästä opiskelevasta terapeutista on tullut valmis terapeutti. Tällä hetkellä lapseni, 22-vuotias tyttäreni käy kaksi kertaa kuukaudessa psykoterapiassa, jonka me itse ja omista rahoistamme kustannamme, tapaa kerran kuukaudessa nuorisopsykiatrisen sairaanhoitajan kanssa, ja käy kaksi kertaa kuukaudessa Nuotti-valmennuksessa. Hän elelee kuntoutusrahan turvin, koska töihin hän ei voi mennä; uusien ja outojen ihmisten tapaaminen on edelleen mahdotonta.
Uusien tilanteiden tulo aiheuttaa ahdistuksen ja paniikkikohtauksen, maailma suistuu raiteiltaan ja jälleen menee aikaa että saadaan elämä tasapainoon. Lapseni luottaa tällä hetkellä terapeuttiinsa, minuun ja kaksoisveljeensä.
Itsensä tappamisesta ei ole luojan kiitos enää puhunut, hymyilee kotona ollessaan mutta ei muualla. Hän ei juurikaan puhu muualla kuin terapiassa ja kotona.
* * *
Tällä hetkellä elämme mahdollisimman tasaisesti ja normaalisti, uskallamme jättää hänet kotiin ilman valvontaa ja luotamme siihen että hän on hengissä kun palaamme kotiin.
Ilman ammattikoulun terveydenhoitajaa olisimme varmaan viettäneet tyttäreni hautajaisia jo, mutta luojan kiitos maailmassa oli kaksi ihmistä itseni lisäksi jotka eivät antaneet periksi. Edelleen lapseni masennus on vaikeaa, mutta koko ajan menemme ylöspäin, luotan ainakin siihen.
Tämä kaikki on herättänyt kysymyksiä ja kysymyksiä ja kysymyksiä… Kuka voi päättää onko riittävän sairas? Miten katsotaan kuka Suomessa saa apua ja kuka ei? Mitä apua olisimme saaneet jos tyttäreni olisi tappanut itsensä? Olisiko hän silloin ollut riittävän sairas hoidettavaksi? Olisiko tyttäreni elämä ollut helpompaa jos asioihin olisi puututtu jo aiemmin, jos joku olisi uskonut meitä? Olisiko lapseni työkuntoinen ja iloinen? Kuka antaa luvan kenellekin tuhota toisen elämä?
Aina ennen kuvittelin, että Suomessa saa apua jos sitä tarvitsee, mutta uskoni varsinkin mielenterveyden hoitoon on täysin romuttunut.
Asiaa voitaisiin korjata palkkaamalla lisää päteviä työntekijöitä, koska tiedän, ettei oma lapseni ole ainoa joka joutuu väliinputojaksi. Toisaalta kaiken pitäisi alkaa jo päiväkodista, koulusta ja kotoa, jossa opetettaisiin mitä on toisen maailman hajoittaminen; ehkä mielenterveydellisiä ongelmia voitaisiin estää.
Tarinassa on paljon sellaista, joka oli pakko jättää pois, koska muuten olisin kirjoittanut kirjan. Koetin saada pääkohdat tyttäreni kohtalosta esiin ja toivon ettei yksikään perhe joutuisi käymään läpi tällaista helvettiä jonka me olemme käyneet kahdeksan vuoden aikana. En tiedä olisinko voinut itse tehdä jotain toisin, mutta myöskään vanhemmat eivät saa mitään apua auttaakseen lastaan, tai ainakaan meille ei kukaan tarjonnut minkäänlaista tukea tai apua.”
Äiti