Monican selviytymistarina: Miehen aivoinfarktin jälkeen kaikki kaatui päälle

Monica joutui miehensä aivoinfarktin jälkeen ottamaan askeleen tuntemattomaan, perheyritykset ja koko niiden paperiviidakko kaatui päälle. Mutta Monica selvisi. Lue Monican Oma tarina alta:

…

Mieheni sai aivoinfarktin neljä kuukautta sitten ja on pitkäaikaislaitoshoidossa. Minulle tipahti syliin hoidettavaksi neljä lasta, kaksi taksiyritystä ja iso omakotitalo. Mieheni oli hoitanut aina kaiken maksuliikenteen yrityksistä sekä omat laskumme. Tietystä syystä sitä päivää ei koskaan tullut, jolloin hän olisi näyttänyt minulle mitä kaikkea yrityksestä hoidetaan ja miten hoidetaan.

Olin tilanteessa, että minä, joka ei ollut koskaan edes perheemme laskua nettipankissa maksanut, enkä ollut koskaan edes nettipankkisivua nähnyt, jouduin ottamaan kaksi yritystä hoitooni täysin tietämättömänä yhdestäkään asiasta, joka kuuluu yritysten hoitoon.
Sen lisäksi, että hätä ja huoli oli miehestä iso, oli iso huoli myös siitä, että miten selviän työntekijöiden palkkojen laskemisesta ja maksamisesta sekä kaikesta yrityksen hoitoon kuuluvista asioista. Mistä edes selvitän miten palkat lasketaan, mitä lisäkuluja palkkoihin tulee, minne ja miten verot maksetaan, mitä laskuja yritykselle tulee. Niin monta kysymystä.

Itselläni on sukulaisia nolla, joten en voinut oman sukuni apua pyytää. Käännyin miehen suvun puoleen, koska minulle oli eri yhteyksissä useaan kertaan painotettu, kuinka koko suku tulee apuun, jos jollakin on hätä tai on sairaalassa. Se on heidän tapansa osoittaa, kuinka paljon välittävät. Tästä rohkaistuneena kysyin, voitteko auttaa, hätä on iso. Emme voi auttaa.

Se oli kuin isku avokämmenellä suoraan suulle. Sillä hetkellä tajusin, että minun tosiaankin täytyy selvitä kaikesta yksin. Se sattui todella kovaa, tuntui niin lohduttomalta, ettei siihen ole sanoja. En ole niin mitättömäksi tuntenut itseäni koskaan

Nyt kaikki Iittalan verkkokauppaan, siellä voit tehdä löytöjä – tästä linkistä sisään

Minulla on kaikki täydelliset käyttöoikeudet yritysten asioihin ja tileihin, se ei ollut ongelma. Ongelma oli se, etten edes tiennyt miten tileille mennään. Pyysin tähän apua 21-vuotiaalta pojaltani. Kun hänelle selvisi karu todellisuus, hän sanoi, että hän ottaa yritykset hoitaakseen. Hän opettelee tekemään kaiken. Niinpä poika, joka opiskelee korkeakoulussa päivät ja illat, oli kirjanpitäjämme kanssa puhelimessa kaiken vapaa-aikansa, ruokataukoaan myöten ja kirjanpitäjä opetti kädestä pitäen joka ikisen yrityksen kirjanpitoon liittyvän asian hänelle. Jonain päivänä soitimme kirjanpitäjälle 15 kertaa, joku päivä selvisimme viidellä soitolla. Joka puheluun hän vastasi heti ja yhtä iloisesti, Suomen paras kirjanpitäjä.

Minä etsin yrityksellemme työntekijöitä, koska minun ja miehen työpanoksen jäädessä pois, tarvitsin kiireellisesti työntekijöitä. Samalla selvitin, mistä saisin palkanlaskuohjelman, että voisimme laskea työntekijöiden palkat. Poikamme sanoi tekevänsä sen, mutta hän oli niin kokopäiväisesti ylityöllistettynä, että koitin löytää ratkaisun muualta. Hädässäni soitin entiselle työntekijällemme, joka ei ollut vuosiin enää ollut meillä töissä. Kerroin tilanteen ja hän kertoi välittömästi tekevänsä ohjelman meille. Samana iltana meillä oli palkanlaskuohjelma ja entinen työntekijämme opetti pojalle sen käytön.

Kirjanpitäjä kertoi mitä raportteja tarvitsee, muttei osannut kertoa miten ja mistä lukemat otetaan raportteihin. Soitin työkavereilleni kysyen millä koodilla mikäkin raportti mittarista otetaan. Kukaan ei arvostellut, että miten on mahdollista etten yrittäjänä ja 36 vuotta taksia ajaneena tätä tiedä. Kaikilla oli vain tarve auttaa. Ymmärsivät, että olen todella kovassa paikassa.

Olen käyttänyt ilmaisua, että aivan kuin viikon alussa vasta opettelisin lukemaan ja viikon lopussa minun täytyisi suorittaa ylioppilaskoe. Niin kovan paikan edessä olin.

Sen lisäksi, että soitin joka ikiselle taholle, jonka kanssa firma on tekemisissä ja selvitin onko yhtään laskua auki ja muutin kaikki laskut e-laskuiksi nykyisten paperilaskujen sijasta, hoidin myös miehen henkilökohtaiset asiat. Olin heti saanut sairaalasta valtakirjat asioiden hoitamiseen, mutta niiden toimittaminen joka ikiseen paikkaan erikseen oli todella aikaa vievää. Olisi todella helpottavaa, jos olisi yksi paikka, johon voi valtakirjan toimittaa ja kaikki tahot (pankit, Ilmarinen, vakuutusyhtiöt jne) pääsisivät sen sieltä hakemaan. Samoin olisi todella tärkeää, että olisi taho, jonne pienyrittäjä voisi ottaa yhteyttä saadakseen apua. Lopulta sain asioitua hänen puolestaan Kelassa, vakuutusyhtiöissä ja vastaavissa ja sain lopetettua yrittäjäeläkkeen ja niin edelleen. Olin ainoa ihminen, joka sai olla yhteydessä sairaalaan mieheni tilasta hänen ollessaan teho-osastolla. Kolme kertaa päivässä ja lääkäreiden sekä kirurgien kanssa neuvottelut päälle. Kerroin miehen tilasta myös hänen suvulleen, että olivat ajan tasalla.

Lisäksi samaan aikaan oli taksin vaihto uuteen. Olin ehtinyt tilata uuden auton ennen miehen aivoinfarktia. Laivahaverin vuoksi uuden auton tulo siirtyi parikin kertaa. Ja aina soitin uudestaan ulapajalle, että aika täytyy siirtää taksilaitteiden irrottamista ja uuteen autoon asentamista varten. Tuntui, ettei mikään asia hoitunut yhdellä kertaa kuntoon.

Normaalit taksien huollot ja vastaavat piti myös tietysti hoitaa kaiken kaaoksen keskellä. Erään huollon yhteydessä vaihdatin myös tuulilasin ja tämän tuulilasinvaihdon takia mekaanikko oli huomannut Trafin sivuilta, että jotain veroja on maksamatta. Hän soitti minulle asiasta ja otin välittömästi yhteyttä Trafiin. En edes tiennyt, että kyseinen maksu täytyy maksaa. Maksoin sen välittömästi ja muutin senkin e-laskuksi, kuten tein joka kerran sitä mukaa, kun vastaani tuli, että tämäkin täytyy maksaa. Pian sain ilmoituksen Trafilta, että taksi täytyy siirtää rahoitusyhtiöltä yrityksen nimiin. Teimme muutoksen pojan kanssa mielestämme oikein. Emme tehneet.

Omistajan ja haltijan nimet olivat keskenään väärin päin. Asia oli hoidettava heti kuntoon, koska tämä auto oli menossa vaihtoautona autoliikkeelle ja nyt olin onnistunut sähläämään asian niin, että myin autoa, jota papereiden mukaan emme edes omistaneet enää. Autoliike pyysi tekemään Trafin sivuilta siirron heille ja minä jouduin pyytämään lisäaikaa sotkun selvittämiseksi. Otin yhteyttä Trafiin ja pyysin, että voisimme tehdä tämän niin, että hän puhelimessa neuvoo kädestä pitäen. Epätoivo varmaan kuului äänestäni, koska virkailija suostui heti tähän. Niinpä he olivat pojan kanssa pitkään puhelinyhteydessä ja asia saatiin hoidettua kuntoon. Siihen meni se pojan ruokatauko.

Toisen huollon yhteydessä mekaanikko huomasi, että taksi pitää katsastaa, muuten sillä ei saa ajaa seuraavalla viikolla. Soitto katsastuskonttoriin ja sain ajan lauantaiksi. Kun olin katsastamassa taksia, siellä huomattiin että kaikkien autojemme katsastus on niin, että seuraavalla viikolla niillä ei saa enää katsastamatta ajaa. Sillä hetkellä soi puhelin ja minua pyydettiin välittömästi hoitamaan tietty toinen asia. Painoin pääni alas ja ajattelin, että minä en pysty enää tähän, minua on vain yksi olemassa, en pysty monessa paikassa samaan aikaan olemaan…

Katsastusmies näki, että nyt ottaa koville ja sanoi, että hän katsastaa niin monta autoa kuin ehtii ennen sulkeutumista, kunhan vaan haen niitä mahdollisimman pian. Soitin pojalle, että pääsetkö tuomaan jonkun auton tänne, minä lähden hakemaan seuraavaa, kun tämä on katsastettu. Poika lähti heti. Ja minä lähdin hakemaan seuraavaa, kun edellinen oli katsastettu. Ajoimme non stop kodin ja katsastuskonttorin väliä niin kauan kuin konttori oli auki.

Nyt kaikki Iittalan verkkokauppaan, siellä voit tehdä löytöjä – tästä linkistä sisään

Ja tämän lauantain piti olla pojalle vapaapäivä yrityksen asioista, voidakseen tehdä rästissä olevia kouluasioita. Kertaakaan, ei edes yhtä kertaa, poika huokaillut, pyöritellyt silmiään tai vastannut ärtyneenä mihinkään pyyntööni koko neljän kuukauden aikana. Ihan käsittämättömän upea asenne.

Ymmärsin, että toinen yritys on myytävä pois. Tätä varten tarvitsin löytää tiettyjä yrityksen papereita, että voin myydä sen.

Oli hyvin pysäyttävää huomata, että mies oli säilyttänyt joka ikisen kuitin – niin yrityksistä kuin siviilimaksuista – vuodesta 1984 lähtien. Urakka tuntui ylitsepääsemättömältä. Miten minä löydän näiden varmaan sadantuhannen arkin ja lipun ja lapun joukosta ne oikeat. Yli kaksi kuukautta kaikkien muiden asioiden hoitamisen lomassa joka ikinen päivä järjestelin yhteensä yli kaksi tuhatta kiloa papereita. Säilytettävät, takassa poltettavat, lehtikeräykseen menevät. Lapset polttivat non stop takassa papereita, joita ei paperinkeräykseen voinut viedä. Yli kaksi kuukautta meillä oli takassa jatkuvasti tuli, vain yöllä se jäähtyi ja aamulla taas jatkettiin. Varmasti takassa paloi myös papereita, joita olisi kuulunut säilyttää.

Vihdoin olin löytänyt tarvittavat paperit. Kaksi kuukautta työstin yrityksemme myyntiä. Esityötä oli valtava määrä, ennen kuin osakeyhtiön pystyi laittamaan myyntiin. Jouduin parissa päivässä opettelemaan tuloveron, myyntiveron, myyntivoittoveron, henkilökohtaisen veron ja ties minkä asian, josta en ollut ikinä edes kuullut. Ja ne menivät vieläpä oikein, verottajan ja kirjanpitäjän tarkistettua ne. Asioiden selvittäminen oli todella työlästä, että tein asiat oikein ja oikeassa järjestyksessä. Kun vihdoin sain yrityksen siihen tilaan, että sen pystyi myymään ja laitoin ilmoituksen, niin hukuin yhteydenottoihin.
Niistä 95 prosenttia oli ihan huuhaata, mutta niin aikaa vievää vastata lähes sataan yhteydenottoon. Ilmoituksessa ei ollut tarkoituksella puhelinnumeroa ja pyysin yhteydenotot vain meseviestillä, mutta silti puhelin soi koko ajan. Läpi äitienpäivänkin.

Olin päässyt kauppoja hieromaan aidon ostajan kanssa. Sovimme kaupantekopäivän ja sitten alkoi välitilinpäätöksen tekeminen. Tein kellon ympäri hommia, nukkuen aamuyöstä 2-3 tuntia ja heräten sinäkin aikana hirveisiin painajaisiin. Fysiikka alkoi pettämään henkisen jaksamisen lisäksi.

Lopulta olimme kaupanteossa siinä tilanteessa, että saan käsirahan ja välitilinpäätös pitää olla tehty. Olin perjantaiaamuna valvonut ja tehnyt töitä putkeen 23 tuntia, kun sain kaiken vihdoin tehtyä. Kävin vielä tarkistamassa sähköpostin ja löysin kirjanpitäjän edellisenä iltana lähettämän listan vielä tehtävistä asioista. Sillä hetkellä oli murtumishetki todella ohuen langan varassa. 

Katsoin poikaamme, joka neljä viimeistä kuukautta on päivät ja illat opiskellut korkeakoulussa ja yöt laskenut työntekijöiden palkkoja, maksanut yritysten verot sekä laskut, laskenut varainsiirtoveroja ja tehnyt ihan kaikki yrityksen paperityöt ja hoitanut rahaliikenteen. Näin, että murtumishetki oli myös hänellä todella lähellä.

Sain listan asiat tehtyä perjantaina vähän jälkeen 19 illalla ja tällöin olin valvonut putkeen 34 tuntia tehden koko ajan töitä. En jaksanut sänkyyn kävellä, vaan kellahdin työhuoneen lattialle nukkumaan. Toinen murtumishetki oli, kun teimme välitilinpäätöstä, laskelmia, verotusta ja myin yrityksen omistuksessa olevia asioita ja Espoon kaupunki ilmoitti, että minun on tehtävä miehen kuntoutus- ja terapiahakemus. Sivutolkulla tietoa, muun muassa nuohouslaskut, palovakuutuksen osuus kotivakuutuksesta jne, eikä mitään tietoa, että mistä saan ne. Samaan aikaan Kela lähetti paperit, että minun pitää anoa miehelle sairaseläkettä.

Samaan aikaan kuski soitti, että kolaroi auton. Ota yhteyttä vakuutusyhtiöön, vahinkoilmoitus, pyydä vakuutusyhtiöltä korjauslupa, varaa peltikorjaamolta aika, järjestä taksin vienti korjaamolle. Silloin oli toinen murtumishetki niin lähellä. Minä en vaan pysty tähän kaikkeen yksin.

Lisäksi tämän neljän kuukauden aikana tapahtui kolme eri asiaa, joista jokainen oli niin järkyttävän iso suuruusluokaltaan, että jokainen niistä löi minut täysin maahan. En saanut henkeä ja voin fyysisesti niin pahoin, ettei jalat kantaneet. Oli pakko vaan koota itsensä, vaikka tuntui, ettei hengittää jaksa. Hiukset lähtivät tukkoina päästä ja hampaat lohkeilivat suuhun. Rintakipua oli koko ajan, lääkäriin en ehtinyt mennä. Voimaa sain muutamalta ystävältäni, jotka pyytämättä – siis pyytämättä – hoitivat perheellemme valmisruokaa ja jopa pitivät koiramme ruuasta huolta. Se tuki oli niin korvaamatonta, ettei kiitollisuudellani ole määrää.

Henkinen tuki oli niin tärkeää, janosin vain sitä, että joku kysyisi kuinka minä tai lapsemme jaksamme. Halusin tuntea, että myös minusta ja lapsistamme välitetään. Ei ole olemassa asiaa, jota en olisi valmis näiden ystävien eteen tekemään. Tiedän ja tunnen keille olen aidosti tärkeä.

Kirjoitin yrityksen myynnin jälkeen Siskot +/-50 -Facebook-sivustolle. Halusin purkaa mieltäni, olin aivan loppu. Sieltä sain niin valtavasti tukea, kannustusta ja voimaa täysin tuntemattomilta ihmisiltä. Sanoilla ja tykkäyksillä on niin valtava voima. En ole koskaan mitään vastaavaa kokenut. Kiitos Siskot, tukenne on korvaamatonta. Kiitän 2473 kertaa sydämeni pohjasta teitä ihanat.

Sain niin kaunista tukea myös puhelinoperaattori Elisalta. Kolmen eri virkailijan kanssa oli pitkin viikkoa vierähtänyt useampi tunti selvitellessä asioita ja jokainen heistä oli todella avulias. Kun kerroin, ettei minulla ole voimia eikä aikaa käydä Elisan sivuilta etsimässä kohtia, joista löydän lomakkeet, jotka pitää täyttää, niin he lähettivät minulle suoraan linkit. Täytin lomakkeet, skannasin ja taas puhelinyhteys, että mitä seuraavaksi.
Kun olin heidän kanssaan tekemisissä, eräs asiakaspalvelija huomasi, että olen ihan loppu, ei ole voimia yhtään. Hän teki asioita niin pitkälle puolestani kuin se oli mahdollista. Yliväsyneet aivoni eivät tahtoneet tajuta enää asioita, mutta hän selitti ja auttoi todella ystävällisesti ja kannustavasti koko ajan. Sain häneltä myöhemmin suklaalevylähetyksen kotiini. Voitte vain kuvitella tunnekuohun sekä kiitollisuuden siitä, että joku haluaa ilahduttaa ja välittää. 

Yksi asia nousee mieleeni. Erään kerran olin pesuhuoneessa avaamassa lattiakaivoa. Ajattelin ihan hetken levätä kaivon vieressä lattialla ennen sen avaamista. Kun heräsin, niin koiramme oli vieressäni valppaasti untani vartioiden. Ja huomasin, että joku lapsista oli tuonut peiton päälleni. Sillä hetkellä olin pienen hetken suruni kanssa onnellinen.

Taksiyrityksemme on nyt siis myyty, se oli meillä noin 32 vuotta. On haikea, mutta samalla helpottunut olo.

Minä selvisin. Myös poikamme selvisi. Tunnen syvää kiitollisuutta, kunnioitusta ja ylpeyttä siitä mitä hän on tehnyt. Oli isot saappaat täytettäväksi, mutta hän selvisi siitä täydellisesti.

Huumorin avulla selvisimme. Kaksi asioista mitään tietämätöntä kun hoitaa asioita, ei siinä monesti auttanut kuin huumori jaksamaan.

Kun halasimme hänen kanssaan toisiamme kauppakirjan allekirjoituksen jälkeen, oli molempien silmissä kyyneleitä. Kovat neljä kuukautta olemme käyneet läpi, mutta me selvisimme. 

Sinäkin selviät mistä vain. Usko, minä tiedän.

❤️ Monica