Marja-Liisa Kuosmanen sairastui aivoinfarktiin. Hän haluaa kertoa tarinansa valistaakseen muita siitä, etteivät tyypilliset oireet aina suinkaan pidä paikkaansa.

* * * * *

Tästä tulee nyt astetta pidempi tarina, joten istupa alas ja ota vaikka kuppi kaffia seuraksi tai sitten vaan hyppäät koko jutun yli.

AIVOINFARKTI. Kalman kalskahtava asia. Eipä huolta: sehän tulee yleensä vaan iäkkäille ja minähän en sellaiseksi itseäni vielä lue. Mutta sitten tuli se kohtalokas lauantai-ilta.

Olin siivonnut koko päivän unohtaen niinkin tärkeän asian kuin syömisen. Poika oli muuttamassa ja iäkkään ukin keittiötä ei oltu vuosiin kunnolla puunattu. Laimentamattomalla tolulla hinkkasin vanhoja kaappeja miettien samalla liekö tuo miten terveellistä hengitettävää.

Muistin sitten alkuillasta, että parin päivän takainen tekemätön juoksuhomma pitää tänään juosta pois. Tossut jalkaan ja menoksi. Toisella 7 minuutin juoksuosuudella aloin miettiä, että onpa outo olo: oikea jalka välillä töksähtelee ja on vaikea säilyttää tasapainoa. Ja aivan hirveen vaikeeta se juoksu. Mutta kun oli enää 3 minsaa jäljellä niin se surullisen kuuluisa sisu ei antanut lupaa antaa periksi.

Perillä ihmettelin pojalle, että olipa rankkaa kun meni melkein jalat alta. Järkiminä keksi heti selityksen. Olin juossut ensimmäistä kertaa asfaltilla. Lisäksi olin tottunut oikean puolen SI-nivelen vika-asennon oireisiin: oikea jalka saattoi pettää. Niinpä nyt seiniä pitkin kävellessäni kuvittelin näiden kahden edellä mainitun seikan sekä surkean kunnon, ruokailun unohtamisen ja toluhöyryjen aiheuttaneen olotilani.

Ajelin itse siitä kotiin ja totesin miehelle, että eipä tykänny SI asfaltilla juoksemisesta. Olo oli järkyttävän väsynyt ja vetäydyinkin pahnoille loppuillaksi. Aamulla totesin, että kylläpä jalka nyt todella otti nokkiinsa, kun ei kanna yhtään. Könkkäsin siitä aamupalapöytään ja mies ojensi kaffimukin, jonka otin oikeaan käteen. Ah, tällä se lähtee tämäkin aamu käyntiin! Siis mitä? Kuppi ei osu suuhun!

Tästä molemmat hätkähdimme ja aloimme muistelemaan, että mitäs ne olikaan ne aivoinfarktin oireet. Defibrillaattori-sana tullee sujuvasti. Naama näyttää normaalilta. Silmät kiinni, sormi sivulta nenään. Hitsi vie: ei osu! Nimikirjoitus kun vielä lisäksi näytti niin surkealta väärennökseltä, oli aika soittaa Kys:iin.

Eivät luvanneet omalla autolla tulla, joten piipaalla mentiin, tosin ilman meteliä. Seurasi varjoainekuvaus ja röntgen, mitään ei niissä näkynyt. Päivä ja yö meni seurannassa. Olipa mielenkiintoinen kokemus. En malttanut alkaa nukkumaan, oli sen verran villiä meininkiä yksikössä. Yksi mummo riehaantui niin, että vartija piti hällyyttää rauhottammaan, yhtä potilasta lähdettiin kiikuttamaan kiireellä leikkaukseen, kun edellisen leikkauksen haava alkoi valua. Vieressä verhon takana yritti yrjötä diabeetikko alkoholisti (tämä kävi ilmi hoitajien juttutuokioista hänen kanssaan, verho kun ei ääntä eristä). Kovasti oli vierotusoireita, muttei voinut lääkitä, kun promillemäärä huiteli atmosfääreissä.

Ai niin, unohdin vielä mainita yhden tapauksen, joka yritti koko ajan kiskoa elintoimintoja seuraavia piuhojaan irti ja karata sängystä, vaikka tuskin olis tolpillaan pysynyt. Kyllä kuulkaa arvostus hoitohenkilökuntaa kohti nousi entisestään. Ei riitä siinä hommassa pelkkä terveydenalan koulutus, täytyy olla myös poliisi, psykologi ja lastentarhanopettaja.

Yön nukuin hyvin, kiitos korvatulppien, joita olen tottunut muutenkin käyttämään äänekkäästi nukkuvan ruokakuntani uroon vieressä koisiessa. Aamusella kiikuttivat tai sievemmin sanottuna pedillä ajeluttivat sitten magneettikuviin. Jos ette ole koskaan siinä käyneet, niin se on semmonen putki, johon sinut pitkällään pää edellä lavetilla työnnetään. Viime käynnistä olivat putkea isontaneet, ettei ihan nokan edessä katto ollut. Ahtaanpaikankammoisille tiedoksi, että ei ole umpiputki. Sain luurit korville ja viihdytin itseäni sen vartin ajan Yle Kuopion kanavalla.

Kun vetivät lavettia pois putkesta, sanoin koneenkäyttäjälle, että en oo insinööri, mutta minusta koneen pitäessä tuommosta meteliä toimiessaan se ois remontin tarpeessa. Kuulema sen kuuluukin pitää meteliä. Lääkäri tuli jonkun ajan päästä kertomaan tuloksen: magneettikuva paljasti vasemman aivopuoliskon lievän infarktin. Ajatelkaa, että semmoisen voi todeta jälkikäteen. Sain passituksen neurologian osastolle ja luvassa olisi lisää kokeita, mm. sydänultraa, jalkojen ultraa ja verikokeita.

Kun ihmettelin kaikkia kokeita, lääkäri totesi yksikantaan syyksi minun olevan kuulemma liian nuori saamaan tämmöisen kohtauksen. Ai että! Kylläpä se oli mannaa korville kuulla jokusen vuoden alle kuuskymppisenä olevansa liian nuori johonkin. Ensimmäisen osastopäivän jouduin pääosin makailemaan vuoteessa ja piti hällyytellä hoitajat aina vessareissuille. Kyllä se perusterveenä itseään aina pitäneelle oli kyllä möllöä se. No, parempi kuitenkin kuin se, että seurannassa piti yrittää hoitaa nuo jutut alusastialla.

Minulle pidettiin myös sairaanhoitajan suulla vakava puhuttelu siitä, kuinka hyväkuntoiset infarktipotilaat eivät millään kehtaisi vaivata hoitajia, kun ajattelevat osastolla olevan potilaita, jotka tarvitsevat enemmän huomiota. Kiinni jäin tuosta ajattelusta. Mikä ikinä pienikin outous olossa ilmenisi, pitäisi heti soittokelloa kilauttaa. Mitä oireita minulla oli infarktin jäljiltä osastolla? Verenohennuslääkitys aloitettiin jo saman tein ensiavussa, joten saadessani vihdoin 1,5 vuorokauden kuluttua luvan ensin käydä omatoimisesti vessareissut, huomasin jalan kantavan. Muuten se kyllä tuntui olevan kuin jostain lainattu puupökkelö. Samoin kaffikuppikin osui sujuvasti posken sijasta suuhun.

Joka kerta hoitajavuoron vaihtuessa testattiin samat asiat: näenkö sivuilta kasvojen eteen liikutettavat sormet samalla lailla, tunnenko kosketuksen koko vartalolla molemmin puolin samalla lailla, osuuko silmät kiinni sormi nenukkiin samalla lailla ja nouseeko molemmat jalat suorana ilmaan samalla lailla. Vähitellen oikean puolen huterammat liikkeet palautuivat ennalleen. Pääsin pois sairaalasta kolmen vuorokauden jälkeen sinne menosta. Selkäreppuuni sain loppuelämäkseni verenohennuslääkkeet ja -painelääkkeet, 2 kuukauden sairasloman ja 3 kuukauden ajokiellon. Ottihan se aivoon (heh, sattuvasti sanottu) hetken, mutta sitten tajuntaani ryömi ääretön kiitollisuus siitä, kuinka onnekas olen: liikun, puhun, kirjoitan ja laulan kuten ennenkin ja että ylipäätään olen elossa.

Osastolla näin niin paljon surullisempia kohtaloita. Miksi näin pitkät jorinat tästä? Minusta tämän saisi kuulla kaikki, jotta tajuasivat, että ei ne infarktin oireet niin päivänselviä olekaan, minullakin meni lähes 16 tuntia ennen kuin hälytyskellot heräsivät. Ei välttämättä sekoa puhe, valahda naama tai mene taju. Toisekseen siksi, että näin saan samalla kerrottua koko stoorin lukuisille huolissaan olleille ystäville ympäri maailman. Paras ja mieltä lämmittävin kommentti tuli eilen kurssikaverini suusta:” Ihana, sä oot ihan entises”.

Suomessa saa noin 20 000 henkeä vuosittain aivoverenkiertohäriön. AVH-potilaista joka toiselle jää pysyvä haitta, puolelle heistä vaikea-asteinen. VAIN joka neljäs toipuu täysin oireettomaksi, yli puolet omatoimiseksi ja joka seitsemäs tarvitsee laitoshoitoa. Minä satun onnekseni kuulumaan tuohon 25 % onnellisten joukkoon.

Olen ikuisesti kiitollinen tästä jatkoajasta, jonka sain. Jos jaksoit lukea tänne saakka, pyytäisin sinua jakamaan tämän AVH-tietoisuuden lisäämiseksi. Kiitos. Ps. Minä huitelen tämän suven Kesä-Kertun kyydillä.

Kuvassa voi olla ulkoilu
Marja-Liisa kertoi tarinansa somessa. Hän halusi kertoa sen myös Terveyden Asialla -sivuston lukijoille.