Sannan tarina herättelee ystävyyden yllättäviin varjopuoliin.

Olen kolmekymmentävuotias kaupungissa asuva perheenäiti. Ystävyyssuhteiden hoito on jäänyt ruuhkavuosien jalkoihin, valitettavasti. Niinpä olen pitänyt kiinni kynsin hampain niistä, joiden kanssa on vielä jonkinlaista kommunikaatiota pystynyt harjoittamaan.

Kuten esimerkiksi naapurissa asuva samanikäinen lapseton nainen. Hänet olen tuntenut vuosia. Hän on tässä lähellä, käy kylässä, ja on muodostunut ihan hyväksi ystäväksi viimeisen vuoden aikana. Kiitos hänelle vain siitä.

Viime aikoina, lähikuukausina, on kuitenkin alkanut herätä kummallisia asioita hänestä. Olen vähän ymmälläni, sillä nyt kun olen tutustunut häneen tarkemmin, nämä piirteet tulevat esiin.

Ne vaivaavat minua.

Hän on äärimmäisen kateellinen ja negatiivinen. Itse en ole lainkaan kade, en oikein edes ymmärrä mitä sellainen on. En ole koskaan ollut – luojan kiitos – enkä osaa asettua kateellisen asemaan. En tiedä mikä minussa on mennyt ”vikaan” etten tätä perisuomalaiseksi tunnistettua ajatusmaailmaa tunne.

Ystävästäni. Hänestä näitä piirteitä on alkanut tulla esiin. Kun sain äitiysaikana vähän ylimääräistä hommaa, sellaista kotona tehtävää kirjanpitotyötä, hän alkoi kuittailla siitä. Itsellä on kuulemma rahat aina lopussa, ja kyllä hänellekin maistuisi hommat. Että ”mitäs meinaat rikkauksillasi tehdä”.

Monissa pienemmissä ja isommissakin asioissa tämä on alkanut näkyä. Kun menimme kyläyhdistykseen mukaan ja siellä keräsimme rahaa, hän oli avoimesti kateellinen suuremmasta potistani, jonka keräsin. ”Hyvähän se on sinulla kun sulla on tuota sukua enemmän…”

Olen huomannut hänessä sellaista passiivisagressiivista toimintaa. Pientä kuittailua ja naljailua tulee – ja aina se kaava on sama: ”mikäs minun on ollessa, mutta eipä vaan hänellä onnistu…”

Tämä on alkanut häiritä minua ja sanoinkin yksi päivä että turha tässä on ”katteenpasko” olla mistään. Jokainen voi itse yrittää ja saada aikaan. Hänen ongelmanaan näyttää olevankin lähinnä se, että hän suunnittelee ja pähkäilee, mutta ei koskaan saa aikaan mitään. Eli laiskuus.

Minulla ei olisi varaa pimahtaa ja menettää tätäkin ystävyyssuhdetta, mutta toisaalta mietin, onko tämä enää ystävyyttä ollenkaan. Jos toinen koko ajan mäkättää vieressä ja kylvää pahaa oloa.

Paras oli se, kun hän tuossa yksi päivä loukkasi selkänsä. Kun minä sitten kävelin lenkillä hänen talonsa ohi, hän huuteli puutarhakeinusta että: ”Tulit sitten tänne v–tuilemaan ja lenkkeilemään, kun hän ei pääse lenkille tällä selällä.”

Ymmärrän kyllä, että osa on sarkasmia. Mutta ei hän aina ole tällainen ollut. Siksi uskonkin, että vitsin muotoon heitetään sitä omaa pahaa oloa.

Kuten tiedätte, asian ottaminen tapetille ei ole helppoa, se vaatii ehkä riitelyn poikasen, enkä sitäkään haluaisi. Neuvoja otetaan vastaan.