Suru on Suomessa vaiettu aihe. Puhumisen vaikeus ja aiheen välttely jättävät surevan usein yksin. Tukea on saatavilla, mutta surun keskellä sitä on vaikea löytää.

Neurofysiologian dosentti Tuuli Lahden alkuvuodesta kirjoittama kirja kertoo kattavasti kuolemaan liittyvästä surusta, suremisen tavoista ja sureville suunnatuista palveluista.

Kun läheinen ihminen kuolee, elämään astuu suru. Sureminen ja suruun reagoiminen on yksilöllistä, jokaisella on oma tapansa ja tahtinsa surra. Siihen vaikuttavat muun muassa elämänkatsomus ja aiemmat elämänkokemukset.

– Käsite ”suruaika” on auttamattomasti vanhentunut, sanoo Suru-kirjan toimittanut kansanterveystieteen ja neurofysiologian dosentti Tuuli Lahti.

– Suru saa tulla ja mennä aaltoillen tai olla aaltoilematta, kaikki tunteet ovat normaaleja ja osa ihmisen merkityksellistä elämäntarinaa. Kuten rakkaus läheisiä ihmisiä kohtaan säilyy, myös suru heidän menetyksestään voi säilyä ja sulautua osaksi elämää. Surun tunne voi pulpahdella pintaan vielä vuosikymmentenkin kuluttua ja sen pitäisi olla hyväksyttyä, Lahti kuvaa.

Surusta olisi tarpeen keskustella avoimesti ja elämään kuuluvana, normaalina puheenaiheena, sillä surun piilottelu lisää yksinäisyyden tunnetta.

– Puhuminen vähentää kuormaa ja jaettu suru on kevyempi kantaa. Emme perinteisesti ole puhuneet, vaan ajatelleet, että on kohteliasta olla kysymättä toisen surusta. Surevat itse usein toivoisivat, että joku avaisi keskustelun ihan vaan kysymällä, mitä kuuluu.

Suruun voi saada keskusteluapua ja vertaistukea

Sureville on tarjolla yhteiskunnan tukea ja apua, mutta surevalla ei ole välttämättä voimavaroja selvittää palveluja. Tukea tulisikin tarjota jokaisessa sosiaali- ja terveydenhuollon pisteessä, jossa surevia kohdataan.

– Esimerkiksi heti sairaalassa tulisi kysyä, tarvitsetteko keskusteluapua tai voimmeko välittää yhteystietonne esimerkiksi vertaistukea tarjoaville järjestöille, jotka voisivat ottaa yhteyttä kertoakseen palveluistaan. Samoin hautaustoimistot ovat tärkeä foorumi tiedonjaolle. Harva edes tietää, että suruun voi saada vertaistukea ja keskusteluapua. Jos olo on jatkuvasti sietämätön ja toimintakykyä nakertava, tukea kannattaa hakea mahdollisimman matalalla kynnyksellä.

Tuuli Lahden mukaan tukea tulisi tarjota toistuvasti, koska sokkitilanteessa ja tunteiden vallassa ihminen saattaa kieltäytyä avusta.

Lahden kirjoittama Suru-kirja käy aihetta läpi avarasti. Siinä kuullaan tutkijoiden, asiakastyön ammattilaisten ja kokemusasiantuntijoiden näkökulmia. Kirjassa on myös kuolemaa lähestyvän ihmisen kirjoitus luopumisen surusta.

– Jokainen saa itse päättää, miten suruaan haluaa määrittää ja kuvata. Itse sain kirjaa tehdessä monia ahaa-elämyksiä, esimerkiksi sen, kuinka moniin aihepiireihin, kuten kulttuuriin ja mediaan, suru ulottuu ja vaikuttaa. Myös surusta käytettävät ilmaisut kiinnostavat nyt eri tavalla, olen alkanut kiinnittää omiinkin sanavalintoihini parempaa huomiota.

”Joka kodin lääkärikirja”

Ajatus Suru-kirjasta syntyi, kun Tuuli Lahti huomasi, että suruun liittyvä keskustelu on varsin niukkaa eikä aiheesta ollut saatavilla suurelle yleisölle tarkoitettua tietoteosta.

– Kohtaamme surun monta kertaa elämämme aikana ja eri elämänvaiheissa. Ajattelen, että Suru-kirja on kuin joka kodin lääkärikirja. Se sopii kaikille ja siihen voi tarttua jo ennen, kuin suru koskettaa. Kirjan voi lukea monta kertaa, sillä sen lukee aina erilaisin silmin, riippuen siitä, missä tilanteessa itse on.

Suru-kirja pyrkii Lahden mukaan antamaan käytännön ajatuksia siitä, kuinka perheissä ja työyhteisöissä voidaan tukea toinen toistamme surun äärellä. Se kertoo esimerkiksi myös, millä perusteella sairauslomaa voi saada ja miten leskeneläkettä haetaan. Tuuli Lahti muistuttaa, että yhteiskunnalliselle surukeskustelulle on suurta tarvetta.

– Mitä enemmän tietoa, puhetta ja keskustelua, sitä parempi, Lahti kiteyttää.