Liisa kirjoittaa Oma tarina -osuudessamme rankasta aiheesta, oman lapsen menetyksestä.

Oli joulukuun 14. päivän varhainen aamu vuonna 2009, kun kaikki muuttui. Koko elämä romahti ja pysähtyi.

Työskentelin tuolloin kotisairaanhoitajana ja kyseisenä aamuna tuohon aikaan minun olisi pitänyt jo melkein olla kohteessa. Jostakin kumman syystä viivästytin lähtöäni ja ihmettelin sitä itsekseni. Jälkeen päin tiedän miksi en lähtenyt. Kello oli 07:52 kun sain puhelun tuntemattomasta numerosta, vaistoni pyysi vastaamaan. Vielä nytkin, tätä kirjoittaessani ihoni menee kananlihalle tuota puhelua muistaessani.

Minulta kysyttiin, oletko töissä, ja että ehkä kannattaisi istuutua. Sain kuulla että minun Rakas aikuinen poikani on kuollut, kuollut epilepsiakohtaukseen varhain aamuyöllä.

Aivoissa sumeni, se tunne mikä valtasi mieleni, sille ei löydy sanoja, tuska oli suunnaton. Kun poikani syntyi vuonna -88, minun sydämeeni syntyi samalla hetkellä outo huoli, huoli mikä ei hävinnyt. Tätä huolen tunnetta joskus lähimmille ihmisille kerroin, kukaan ei oikein osannut sanoa mitään. Tuona hetkenä kun sain tuon lamaannuttavan puhelun, tuo huoli minun sydämestäni hävisi.

Poikani oli sairastanut epilepsiaa varhaisesta lapsuudesta saakka. Taival sairauden kanssa oli vaikea. Kohtauksia oli ollut paljon. Kuitenkin kuolemaa edeltävä vuosi oli oireeton ja ajatuksena oli aloittaa lääkityksen keventäminen. Sitten tuli se raju kohtaus mikä oli viimeinen. Kuolemaa edeltävänä iltana aika myöhään sain pojaltani puhelun, jossa hän sanoi: ”rakastan sinua äiti, ei mulla muuta”. Ne olivat rakkaan poikani viimeiset sanat. Jälkeenpäin tuonkin puhelun ymmärrän.

Elämä meni sumussa, toisia lapsia piti tukea ja yrittää olla vahva. Sydämestäni oli lohjennut suuri kappale pois, jäljelle jäänyt kohta oli vereslihalla. Ainoa ajatus päässä oli: miksi? Taistelin tunteiden kanssa. Voin silmilläni nähdä miten oikealla olkapäälläni istui piru, vasemmalla olkapäällä enkeli. Piru kysyi että aiotko syödä tai lukea lehteä kun lapsesi on kuollut, tai aiotko mennä ruokakauppaan, lapsesi on kuollut! Enkeli sanoi: Sinulla on toiset lapset ympärillä, sinun on pakko elää!

Ei voinut nukkua, ei tehnyt mieli ruokaa, ikävä ja kaipuu oli suunnaton. Tämä suru oli niin käsinkosketeltavan läsnä. Uudelleen ja uudelleen kysyin vain miksi, miksi minun lapseni otettiin minulta pois? Se päivä kun laitoin lapseni arkkuun, jouluaaton aatto, se päivä oli vaikein, tuli tunne että haluan mennä lapseni viereen. Tämän päivän iltana istuin yksin saunassa, ikkuna oli raollaan, ikkunasta näkyi tähtitaivas ja pakkasta oli paljon. Siellä saunassa istuessani itkin, itkin niin että tuntui kuin sydän pakahtuisi irti rinnasta.

Tuona hetkenä tapahtui jotain uskomatonta. Tunsin lämpimän tuulahduksen tulevan ikkunasta ja oikealle olkapäälleni laskeutui käsi, kuulin äänen, poikani äänen joka sanoi: ”äiti, minulla on kaikki hyvin”, samassa hetkessä oli vain se kylmä ilma joka virtasi ikkunasta sisään.

Tuon hetken kätkin sydämeeni. En uskaltanut siitä lapsilleni kertoa, ajattelin että säästän heitä, he eivät ehkä olisi ymmärtäneet. Tässä välissä haluan lausua kauniin kiitoksen sen paikkakunnan poliiseille missä tämä kuolema tapahtui. Se empaattisuus ja lämpö mitä poliiseilta sain, kantaa vieläkin. Nämä poliisit olivat nuoria, ehkä kuolleen poikani ikäisiä. Lisäksi haluan kiittää rakkaita sisaruksiani ja edesmenneitä vanhempiani. Ilman heidän tukeaan ja rinnalla kulkemista emme olisi toisten lasten kanssa niinkään hyvin jaksaneet. Silloinen narsistinen ex-mieheni, joka ei ole lasteni isä, totesi minulle moneen kertaan että miksi turhaan itket, parempi että kuoli pois. Me toiset olimme surun murtamia mutta hänelle maistui olut, kuin mitään ei olisi tapahtunut.

Tuli hautajaiset ja sen jälkeen iski tyhjyys, ontto olo. Pakotin lapset palaamaan kouluun, olihan elämän jatkuttava. En tiedä onko pakottaminen oikea sana, parempaa sanaa en löytänyt. Palasin itsekin työhön, oli saatava muuta ajateltavaa. Työmatkoilla itkin ja asiakastilanteissa yritin olla vahva. Puhuin asiasta avoimesti, puhuminen oli minulle terapiaa. Kun kuolinsyyraportti tuli noin puolen vuoden kuluttua, se romahdutti minut.

Vaikka kuolinsyy oli tiedossa, niin se, että luet siitä miten lapsesi on leikelty ja elimet tutkittu, se oli liian kovaa luettavaa. Tässä välissä kiitän silloista omaa terveyskeskusta ja siellä lääkäriä joka oli koko tämän surun kulkenut perheeni rinnalla, ja joka tälläkin hetkellä sanoi minulle: ”Nyt on sinun aikasi saada apua.” Silloin tunsin että saan murtua, itkeä ja olla heikko.

Lapseni olivat tukenani, antoivat minulle luvan mennä haudalle yksin, niitä hetkiä tarvitsin. Elämä alkoi sujua pikku hiljaa, päivä päivältä paremmin. Päiväkirja jota kirjoitin oli suuri apu minulle. Jokaisen päivän kohdalla luki: toisten lasten elämä ympärillä, minunkin on pakko elää. Olemme puhuneet lasteni kanssa asiasta paljon. Tällainen suuri suru minkä joutuu kokemaan, tekee lapsista vahvempia. Nyt he kaikki ovat jo aikuisia.

Vuosien saatossa suru muuttaa muotoaan, voisiko sanoa, se muuttuu kauniimmaksi. Ikävä jää mutta se helpottaa pikku hiljaa. Minä äitinä sekä lapseni olemme antaneet itsellemme luvan siihen, että jos itku tulee, se saa tulla. Se voi olla muisto, tai vaikka joku tuoksu joka tuo ikävän takaisin.

Lapseni kuolemasta on nyt 7,5 vuotta kulunut, kolo sydämessä on arpeutunut, sydämeni on vajaa mutta onnellinen. Kuitenkin, kiitos elämä!