Marjanne, 68, alkoi kärsiä selkäkivuista vuosia sitten. Vähitellen pahenevaan vaivaan ei tahtonut löytyä syytä. Kun vihdoin selvisi, että kyseessä oli selän rappeuma, oli vaihtoehtoina vain mittava leikkaus ­– tai fysioterapia. Alla Marjannen tarina:

Selkäkipu hiipi elämääni pikkuhiljaa. Noin 15 vuotta sitten huomasin ensimmäisiä kertoja, että selkärankani väsyi helposti. Kävely kovalla alustalla tuntui nopeasti jaloissa ja ristiselässä.

Vaikeammaksi asiat alkoivat mennä kuutisen vuotta sitten. Etsin apua työterveyslääkäristä ja terveyskeskuksesta. Huusin apua ja pyysin tutkimuksia – halusin, että vaiva tutkitaan ennen kuin se äityy todella pahaksi. Mutta viestini näytti kaikuvan kuuroille korville: selkääni ei esimerkiksi röntgenkuvattu. Tutkimusten sijaan sain kipupiikkejä, lihaksistoa laukaisevia piikkejä ja kortisonia. Erään kuukauden kestoisen sairausloman aikana hain terveyskeskuksesta joka päivä kolme eri piikkiä ja makasin loppuajan sängyssä, mutta syytä vaivaan ei etsitty.

Kiersin vaivani kanssa lääkärin jos toisenkin luona. Eräs heistä lähetti minut verisuonipolille. Lopulta rukoilin toiselta lääkäriltä lähetteen jonnekin, jossa oikeasti katsottaisiin sitä kohtaa, jossa kipu oli, ja sain lopulta lähetteen Töölön kirurgiseen sairaalaan. Pyysin kirurgia katsomaan selästäni jokaisen nikaman, ja vihdoin selkä kuvattiin.

Röntgenissä näkyi, että alaselkäni oli rappeutunut: selkänikamat olivat painuneet kasaan eikä niiden väleissä ollut enää mitään nestettä.

Selälleni ei ollut varsinaisesti sattunut mitään, mutta vauriot taisivat ainakin osittain johtua siitä, että minulta diagnosoitiin seitsemän vuotta sitten keuhkofibroosi, jota hoidettiin vahvoilla kortisonilääkkeillä. Vuosia kestänyt hevoskuuri kortisonia oli ilmeisesti päässyt haurastuttamaan luustoani ja kuivattamaan selkänikamien välit. Se, etten ole koskaan ollut kova liikkumaan, ei ainakaan parantanut tilannetta.

Kirurgi laittoi minut leikkausjonoon. Tarkoituksena oli naulata selkäni nikamavälit ja laittaa alaselkään rautoja. Se siitä ennaltaehkäisystä, ajattelin, ja lupasin miettiä asiaa.

Ajatus leikkauspöydästä ei tuntunut hyvältä, ja aloin etsiä vaihtoehtoja leikkaukselle. Pyysin työterveyslääkäriltä lähetteen fysioterapiaan ja sainkin sellaisen, mutta jouduin itse etsimään hoitolaitoksen itselleni. Tuttavani suositteli Auronia ja siellä työskentelevää Keijo Pitkämäkeä. Tartuin siihen oljenkorteen.

Vastaanotolla oli täysin erilainen ilmapiiri kuin aiemmilla käynneilläni. Olin siihen asti tuntenut olevani lähinnä lääkäreiden tiellä, mutta nyt kohtasin fysioterapeutin, joka kuunteli minua ja otti kipuni tosissaan. Keijosta välittyi luottamus ja potilaasta välittäminen – kuinka merkityksellisiä asioita ne ovatkaan, kun on itse avuttomassa tilassa. Eikä hänellä ollut kiire. Keijo tutki minut, manipuloi selkää, hoiti minua akupunktiolla ja antoi neuvoja selkäni itsehoitoon.

Kävin hoidossa kymmenen kertaa ja hoidan nyt selkääni itse. Teen Keijon antamia jumppaliikkeitä, käyn allasvyökävelyssä ja sauvakävelen. Selkä ärhentelee edelleen hieman aamuisin, mutta päivän mittaan krempat menevät ohi.

Pahimpien kipujen aikaan en kyennyt kävelemään juuri lainkaan. Mieheni joutui viemään minut aamulla töihin ja hakemaan illalla kotiin. Olin tuolloin jo ylittänyt eläkeiän, joten totesin homman olevan älytöntä ja lopetin työt. Aloittelin kävelytreenit varovaisesti: aluksi kävelin vain muutaman sadan metrin päähän kotoa, jotta jaksaisin vielä palata takaisinkin. Mutta selän kuntoutuksen, akupunktion ja jumpan ansiosta kävelylenkit pitenivät. Nyt kävelen jo 2–3 kilometriä. Jos pääsen shoppailemaan, niin kävelen vielä sitäkin enemmän.

*   *   *

 

 

 

 

 

 

 

 

Uutispankki Auron