Julkaisimme aiemmin tällä viikolla artikkelin ”lapsiomaishoitajista”, jotka joutuvat vastuuseen mielenterveysongelmista kärsivistä vanhemmistaan. Aihe sai erään lukijamme ottamaan yhteyttä ja kertomaan omista kokemuksistaan. Tässä lukijan kirje sanasta sanaan:

”Hei! Luin juttunne lapsiomaishoitajista. Olen aina tiennyt, että minulla oli suhteellisen rankka lapsuus. En vain ollut aiemmin tajunnut, että minä olin juuri tuollainen omaishoitaja jo ekaluokkalaisena. Ehkä aiemminkin, mutta niistä ajoista en muista mitään.

Lapsuuteni ja nuoruuteni oli sitä perussuomalaista kärsimystä. Isäni oli pitkiä kausia töissä ja ryyppäsi sitten koko vapaaputkensa. Silloin sitten ryhdyttiin pieksemään äitiä ja kaivettiin haulikko esiin, jolla ammuttaisiin joko itsensä tai koko porukka.

Äitini ratkesi mielestäni kertalaakista ryyppäämään ja sekoilemaan, kun olin 17-vuotias. Uskoin tähän teoriaan yli 25-vuotiaaksi asti. Myöhemmin sain kuulla terapiassa, ettei tuollaista tapahdu. Ilmeisesti äitini oli ryypännyt jo vuosikausia, mutta koko kuvion tuskallisuus olisi ollut sitä luokkaa, että olin kieltänyt asian.

Minua ei hakattu, mutta vuotta nuorempaa pikkusiskoani kylläkin. Minä olin se, joka osasi pitää suunsa kiinni, miellyttää, olla aiheuttamatta vaivaa, olla hyvä koulussa, olla kaikin puolin ”täydellinen”.

Hakkaavien ja ryyppäävien vanhempien tarinoita on Suomen maa pullollaan. Siksi haluankin mennä yksityiskohtaisemmin mielenterveysongelmaisen äitini sanomisiin lapsuuteni ja nuoruuteni varrella. Niillä on näin jälkeenpäin katsottuna ollut isompi vaikutus omaan mielenterveyteeni kuin hakkaavan isän pelkäämisellä.

Muistan, että äitini kertoi minulle jo alle kymmenenvuotiaana asioita, jotka olisi myöhemmin asioita ajateltuani pitänyt säästää aikuiselle ystävälle. Sain kuulla, kuinka ”isän autosta löytyi Tallinnan reissun jälkeen kortonkeja”. Kuinka ”isä oli luikahtanut kännissä tutun naisen kanssa mökille ja kun äiti oli mennyt paikalle, siellä oli sanomalehdestä tehty kortonki”. Äitini tilitti muistaakseni ensimmäisen kerran omista hulluista ja ryyppäävistä vanhemmistaan ollessani ekaluokkalainen.

Kun jouduin 17-vuotiaana ensimmäisen poikaystäväni jättämäksi, äiti tuli lohduttamaan itkevää teinitytärtään toteamalla: ”ei se susta koskaan ollut kiinnostunutkaan, se katteli vaan mua, kun oli täällä käymässä”. Kun meikkasin ensimmäisiä kertoja, äiti mylvi peilin vieressä, kuinka ”järkyttävän ja hullun näköinen olin”.

Kun erosin 23-vuotiaana avomiehestäni, erehdyin soittamaan sydänsuruissani äidilleni, koska olin niin yksinäinen. Hänellä olikin apua tarjolla. Hän ehdotti, että vaihtaisimme miehiä. Vanhempani olivat siis tuolloin jo eronneet. Äiti pyysi exäni puhelinnumeroa ja kun en antanut sitä, oli soittanut numerotiedusteluun ja pyytänyt tätä treffeille.

Tämä voi kuulostaa oudolta, mutta olin elänyt seiskaluokkalaiseksi asti pienessä maalaiskuplassa, enkä tiennyt, että naiset yleensä ajelevat säärikarvojaan. Menin shortseissa kouluun ja kauhea pilkkaaminenhan siitä alkoi. Otin kotona isän partahöylän ja menin viisastuneena kylppäriin. Äiti tuli ulvomaan ovelle, että ”ajele nyt vielä p***nkarvasikin, jolla siis viittasi häpykarvoitukseen. Nöyryytys saa vieläkin punan poskille, kun muistelen isäni ja siskoni kuulleen kaiken.

Aikuisiällä olen saanut kuulla, kuinka minun pitäisi olla kiitollinen siitä, että ”hän on minut v***nsa repinyt” viitaten esikoisensa synnyttämiseen. Jo teini-ikäisenä sain kuulla, kuinka ”hänen paikkansa repesivät”, koska olin niin isokokoinen syntyessäni.

Näiden nöyryyttävien kommenttien lisäksi olen joutunut aivan liian isoon vastuuseen liian aikaisin. Miestäni on naurattanut, kun olen todennut olleeni stressaantunut jo seitsemänvuotiaana. Asialle hän ei sinänsä tietenkään nauranut. Äitini kävi tuolloin töissä ja lähdin ominpäin kouluun ja vein siskoni hoitoon. Muistan vieläkin sen hermopaineen, kun siskoni ei suostunut nousemaan ajoissa sängystä ja venkoili vastaan sukkahousuja pukiessani. Naureskeli vain, kun pelkäsin meidän myöhästyvän, ja välillä näin kävikin. Sitä sitten äidille selittelemään, että kuinka olen antanut tämän ”vanhempana ja viisaampana” tapahtua. Ja muistutus, olin siskoani vuoden vanhempi.

Perheen ulkopuoliset seurasivat tuolloin huvittuneena ekaluokkalaisen kahvinjuontia. Keittelin aamukahvit ennen kouluun lähtöä ja heti koulun jälkeen, illallakin join vielä monta kuppia. Tapa vaikutti pikkuvanhan touhulta, mutta oli varmaankin tosiasiassa piristyskeino. Kun siskoni aloitti koulun, jouduin vastuuseen myös hänen läksyistään ja opettamisestaan. Mielestäni hän ei edes yrittänyt, vaan käytti tilannetta hyväkseen.

Palaan vielä äitiini. Hänellä on mielestäni jonkinlainen inhorealistinen vinksahdus päässä. Hänellä on pakkomielle, vielä nykyäänkin, käyttää ällöttäviä ja eläimellisiä sanoja. Hän kutsuu itseään ”emäkseni” ja lapsuudessa vappuilmapallot olivat ”kusirakkoja”. Jos tein jotain väärin, olin ”valakka”. Koin myös tuon aiemmin mainitsemani ”kortonki”-sanan erittäin vastenmielisenä. Ei sillä, että olisin alle kymmenenvuotiaana halunnut kuulla myöskään isäni kondomeista.

Ulospäin perheemme elämä vaikutti lapsuuteni ja nuoruuteni aikana normaalilta. Kukaan ei osannut epäillä mitään. Tai no, joskus äitini musta silmä huomattiin, mutta isäni ”satunnainen” väkivaltaisuus näyttäytyi ainoana ongelmana. Äitini oli pidetty ja arvostettu ihminen. Hyvä leipomaan ja laittamaan ruokaa, aktiivinen ja näkyvä touhuaja. Kuinka onnekas muka olinkaan, kun äitini teki koko koululle berliininmunkkeja synttäreideni kunniaksi. Ei kellään muulla sellaista äitiä ollut. Aikuisiällä olen saanut kuulla arvostelua siitä, kuinka olen niin etäisissä väleissä tuon ”ihanan äitini” kanssa. Minä olen siis kylmä ja kova ihminen.”

Nimimerkki: Kiittämätön v***sta revitty valakka

(Lapsuuteni ajoittuu 80-lukuun ja nuoruuteni 90-luvulle)