Laura kirjoittaa ystävyyden katoamisesta erikoisesta lähtökohdasta.
…
Onko muille käynyt näin, että olette menettäneet ystävän näin erikoisesta syystä kuin minä?
Kerron aivan aluksi, että minä ja Katja olemme olleet ystäviä kolmekymmentä vuotta. Tapasimme alaluokilla. Olemme olleet kuin paita ja peppu, jakaneet ilomme ja surumme, olleet toistemme häissä kaasoina, kasvattaneet lapsia yhdessä.
Vuosi sitten kaikki muuttui. Äkisti.
Katja tuli uskoon.
Sitä voisi kutsua niin pommiksi kuin olla ja saattaa. Katja oli eronnut ja hakeutunut sitten erään lahkoseurakunnan pariin. Nyt hän tekee seurakunnalle ilmaista työtä, antaa sille kymmenyksiä palkastaan ja kaikki aika menee sen parissa. Minulle ei enää ole aikaa, eikä muillekaan ystäville.
Mutta hän tuntuu olevan onnellinen.
Vain tosirakkautta etsiville – Valo
Kyllä hän minunkin kanssani viettäisi aikaa, mutta siinä on vain mutta. Hän ei osaa muusta puhuakaan kuin uskostaan. Jeesus sitä ja tätä ja Jeesus tuota. Hän tyrkyttää uskoaan minulle. En ole kiinnostunut hengen elämästä, valitettavasti.
Olen menettänyt ystävän, siltä tuntuu. Vaikka kuinka yrittäisimme keskustella muuta, hänellä joka toinen lause alkaa ”Herra on sitä mieltä…”
Olen surullinen, toki olen. Mutta kaikkeni olen yrittänyt. Ei hän ole enää sama ihminen. Aivan kuin hän olisi jossain transsissa. Mutta onnellinen hän on. Ilmiselvästi.
Paitsi että meillä ei ole enää juuri mitään puhuttavaa, niin ei meillä ole juuri mitään tehtävääkään. Aiemmin meillä oli tapana ottaa vähän punaviiniä ja jutella tyttöjen juttuja vaikka siitä mitä töissä oli tapahtunut. Kävimme myös ahkerasti Saija Tuupasen ja muiden iskelmätähtien keikoilla tanssimassa. Hän ei enää nauti viiniä eikä tanssi, eikä häntä kiinnosta puhuakaan muusta kuin Jeesuksesta.
Onko muille käynyt näin? Mitä olette tehneet? Annanko vain ajan kulua, ja hän siitä tasaantuu?
Laura
Vain tosirakkautta etsiville – Valo
Juttu on julkaistu sivustollamme aiemmin, vuonna 2021