Liisa ja Menieren tauti: ”Ei hidasta elämääni”

0

Pohjois-Suomesta kotoisin oleva Liisa kertoo Terveyden Asialla -verkkolehdelle taipaleestaan pelätyn taudin kanssa.

Oli lokakuinen aamu vuonna 2005. Tein lähtöä ammattikorkeakoulun pääsykokeisiin Kemiin. Mielessä oli jännitystä pääsykokeisiin liittyen, mutta päässä oli myös joku toinen outo tunne, jota en osannut tulkita.

Silloinen ex-mieheni lähti minua ajamaan koska minulla oli tunne siitä, etten halua ajaa itse autolla. Jonkun ajan kuluttua minulle alkoi tulla pahoinvoinnin tunnetta ja huimausta. Huimaus voimistui pikkuhiljaa ja tunsin istuvani aalloilla, jotka velloivat minua edestakaisin. Apua, tuleeko minulle aivoinfarkti, ajattelin!

Pahoinvoinnin ja huimauksen vain pahentuessa en voinut enää olla asiasta silloiselle miehelleni  mainitsematta. Päätin kuitenkin että matka kohti pääsykokeita saa jatkua. Kun kävelin sisään rakennukseen jossa pääsykokeet olivat, tuntui kuin maa vajoaisi altani. Kuin ihmeen kaupalla oireet helpottuivat ja päivä meni odotetusti.

Saavuimme kotiin ja päätin mennä levähtämään sohvalle. Silloin se pahoinvointi ja huimaus tulivat uudelleen, niin rajuina että tipahdin lattialle. Huolestuin ja päätin hakeutua sairaalan päivystykseen. Siellä minulle vastattiin ettemme osaa auttaa sinua, ohjaamme sinut aamulla korvalääkärille. Mikä hermoja raastava yö oli edessä. Hoitoalasta tietävänä diagnosoin itselleni kaikista pahimmat sairaudet, esimerkiksi aivokasvaimen.

Seuraavana aamuna menin sitten korvalääkärin vastaanotolle. Yön aikana vointini oli ollut vaihteleva. Pätevä lääkäri tovin minua kuunneltuani sanoi minulle: ”Luulen sinulla olevan Menieren taudin”. Ajattelin, voi ei, en halua sitä itselleni (milloin tauti kysyy kenelle se haluaa tulla?) Lääkäri kertoi minulle, että kyseessä on sairaus minkä kanssa vain pitää oppia elämään ja kuuntelemaan itseänsä. Se hieman rauhoitti minua. Hän jatkoi kertomista todeten, että oireita yleensä seurataan puolen vuoden ajan ennen kuin lähdetään tekemään diagnoosia tai aloittamaan lääkitystä. Sovimme kontrolliajan jonkin ajan päähän.

Minulle oireita tuli paljon ja ne olivat rajuja, jouduin hakeutumaan jo paljon ennen kontrollia kyseisen lääkärin vastaanotolle, ja jo joulukuussa vuonna 2005 minulle oli tehty Menieren tautidiagnoosi ja täsmälääkitys oli aloitettu.

Alkuvuosi 2006 oli aivan kamala, paljon sairauspoissaoloja töistä, ammattikorkeakoulun aloitus ei mennyt tämän katalan taudin vuoksi niin kuin olin sen kuvitellut menevän. Pitkiä jaksoja, jopa kaksi viikkoa vain makasin ja yökkäsin, odotin että olo helpottaa. Lääkitys nostettiin maksimiin. Elämä meni remonttiin. Ruoka muuttui vähäsuolaiseksi ja yöunta olisi pitänyt olla riittävästi, muutenkin elämän olisi pitänyt olla tasaista. Se ei murrosiän kynnyksellä olevien lasten ja silloisen narsistisen ex-mieheni kanssa ollut millään tavalla helppoa.

Jossain vaiheessa ajattelin, että minun pitää hallita Meniereä, eikä Menieren minua. Päätin että sen taudin kanssa on vain opittava elämään. Aloin kuunnella kehoani ja ”päätäni” herkällä korvalla. Opin tunnistamaan ennakoivia oireita, pahoinvointia ja väsymystä, enenevää korvien kohinaa. Täsmälääke pahoinvointiin riittävän ajoissa, ulkoilemaan omassa rauhassa ja kaikin tavoin rauhoittamaan itseänsä…

Taudin ollessa pahimmillaan kuuloni on ollut todella huono, en ole antanut periksi, vaan ajatellut, että kyllä se palautuu, ja on palautunutkin. Joskushan on vain hyväksi, että on hieman ”valikoiva kuulo”. Korvani piippavat ja kohisevat ihan koko ajan, siihen tottuu. Joskus, kun on hiljaisempaa, niin huomaa ajattelevansa, että mitä tästä elämästä puuttuu.

Nyt tämän Menieren taudin kanssa samaa matkaa toistakymmentä vuotta kuljettuani osaan puhua asiasta avoimesti, jakaa tietoa ja ymmärtää toista, joka kamppailee saman taudin kanssa.

Kun elämä ja arki on tullut tasaisemmaksi, en juurikaan enää oireile ja pahoinvointilääkkeen osaa napata hyvissä ajoin. Täsmälääkkeet kuuluvat elämääni totta kai, mutta tauti ei hidasta elämääni eikä se juurikaan näy päälle päin. Jos joskus horjahdan kauppajonossa, ehkä joku vain ajattelee että mitä tuo nainen tuossa huojuu… Uskon, että rauhallinen elämä Lapissa, tunturit ja Teno, rinnalla oikea Rakkaus, lapsenlapsi ja se että ihan kaikki on hyvin, on ollut minun kohdallani Menieren taudille parasta lääkettä. Minulla ei ole enää sovittuja kontrolleja keskussairaalaan, ja tautia en edes muista kuin silloin vain, kun se pahuksen paha olo alkaa harvakseltaan velloa. Ammattikorkeakoulusta valmistuin ajallaan ja elän kaikin tavoin normaalia elämää. Aiemmin tein kolmevuorotyötä, mutta siitä olen yöunien vuoksi luopunut.

Mielelläni jaan kokemuksia ja kuuntelen, jos jollain herää omakohtaisia ajatuksia asiaan liittyen.

 

 

 

Juttu on julkaistu sivustolla ensimmäisen kerran vuonna 2016.

 

Jaa

Kommentoi