Lasten itsemurhia pidettiin aiemmin suomalaisessa psykiatriassa epänormaalin tunne-elämän seurauksena. Käsitys on muuttunut 1900-luvun kuluessa.
Itsemurhan tehnyt lapsi alettiinkin nähdä psyykkisesti sairaan sijasta yhteiskunnallisten epäkohtien uhrina.
Oulun yliopiston aate- ja oppihistorian oppiaineen hankkeessa työskentelevät tutkijat selvittivät suomalaispsykiatrian suhtautumista lasten itsemurhiin 1930-luvulta aina 1970-luvulle. Keskeisenä tutkimustuloksena oli lapsen normaaliuteen ja epänormaaliuteen liittyvien käsitysten muutos psykiatriassa ja laajemmin yhteiskunnassa.
1900-luvun alkuvuosikymmeninä suomalaista lastenpsykiatriaa ei ollut, ja suomalainen psykiatria oli yleisemminkin vasta kehittymässä omaksi tieteenhaarakseen.
Lapsen itsemurhaa pidettiin 1900-luvun alkupuolella epänormaalin tunne-elämän syynä. Lapsen teko nähtiin kohtuuttomana reaktiona toisinaan pieniinkin vastoinkäymisiin.
-Ennen ajateltiin, että ihminen saattoi olla syntymästään saakka psykopaatti eli sielunelämältään epänormaali. Tämä päti myös lapsiin, kertoo psykopatiadiagnoosin historiaa tutkiva Katariina Parhi Oulun yliopistosta.
1950-luvulta alkaen lapsia alettiin yhä harvemmin nähdä psykopaatteina, vaan ympäristön vaikutukseen alettiin kiinnittää yhä enemmän huomiota. Samaan aikaan heräsi laajempi yhteiskunnallinen tiedostaminen.
1960-luvulta alkaen muuttuneet käsitykset kasvatusideaaleista heijastuivat myös siihen, kuinka lasten poikkeava käytös ja psyykkiset ongelmat ymmärrettiin.
-Itsemurhan tehnyt lapsi muuttui psykiatrian silmissä olosuhteiden uhriksi, toteaa itsemurhien historiaan erikoistunut tutkija Mikko Myllykangas Oulun yliopistosta.
Tutkimustulos on julkaistu amerikkalaisen The Johns Hopkins University Pressin julkaisemassa Journal of the History of Childhood and Youth -lehdessä tässä kuussa.