Sonja ja Karoliina kertovat omat mielenterveystarinansa: ”Seitsemän vuotta eikä kertaakaan terapiaa…”

0

Puutteet mielenterveyspalveluissa ovat nousseet keskusteluun tämän viikon Kuopio-tragedian johdosta. Nuorten kokemukset palveluihin pääsemisestä vaihtelevat suuresti. Osa on sitä mieltä, että aina on saanut apua, kun sitä on tarvinnut. Toiset taas kokevat, ettei oikeanlaista tukea ole pystytty tarjoamaan pitkänkään ajan kuluessa.

26-vuotiaan kuopiolaisen Sonjan ja 24-vuotiaan kotkalaisen Karoliinan elämään tutustuminen on matka tämän päivän nuorten mielenterveyspalveluihin. Millaisia ne ovat nuorten omasta mielestä, ja onko niitä edes?

Suomalaisista nuorista joka viidennellä on jokin mielenterveyden häiriö, joka tarvitsisi hoitoa. Alan ammattilaisten mukaan nuorten mielenterveyspalveluiden tarve on kasvanut räjähdysmäisesti. On aika herätellä keskustelua siitä kuinka yhteiskunta tähän ongelmaan vastaa – ja mitkä voivat olla katastrofaalisimmillaan sen hoitamatta jättämisen seuraukset.

-Hoitoon pääseminen on tehty liian vaikeaksi ja prosessi on liian pitkä. Hoidossa asiakasta ei välttämättä kuunnella tai auteta parhaalla mahdollisella tavalla, toteaa Sonja.

-Tahdon muutosta. Se ei riitä, että puhumme. Meitä on myös kuultava. Me olemme ne, joilla on mielenterveysongelmia- ja haasteita.

Osana 7. ̶ 13.10 vietettävää Nuorisotyön viikkoa voi nyt seurata Sonjan ja Karoliinan ja muidenkin nuorten kokemuksia mielenterveydestä ja sen hoidosta Suomessa. Sonja ja Karoliina esiintyvät myös omilla kasvoillaan (linkit jutussa).

Sonja kertoo:

-En tiennyt olevani sairas. 19-vuotiaana kaksisuuntainen mielialahäiriöni kuitenkin ajoi minut niin ahtaalle, etten enää tiennyt pelkäsinkö enemmän kuolemaa vai sitä, etten kuolekaan. Olin masentunut, itsetuhoinen ja peloissani.

-Hoitosuhteita on aloitettu ja päätetty julkisilla psykiatrian poliklinikoilla ja keskuksissa niin monesti, etten enää muista määrää. Se, että minut autettiin pahimman yli kerta toisensa jälkeen ja lähetettiin (terveeksikin tituleerattuna) kotiin hoitojaksoilta, auttoivat kyllä. Sitä en kiellä.

-Ensimmäisestä hoitokontaktistani on kuitenkin tänä syksynä seitsemän vuotta. Seitsemän ja ei ainoatakaan terapiakäyntiä, jos ei lasketa muutamaa käyntiä ravitsemusterapiassa. On ollut lukuisia syitä liian hyvästä ja huonosta voinnista lähtien, miksi en ole saanut lausuntoa Kelaan terapiaa varten. On myös todettu suoraan, ettei se palvelisi minua mitenkään ilman perusteluita. Vähättelemättä ”viikkofiiliksien” kertomista hoitojaksoillani, koen kuitenkin jossain menneen pieleen. Kun sekamuotoiseni puhkesi vuonna 2016 niin pahana, että sain lähetteen osastolle, mietin pohjamudissa eikö tämä sairauskierre lopu koskaan. Lisää täällä.

Karoliina kertoo:

–Eli mikä siinä on, että on niin vaikea kertoa että kaikki ei oo nyt hyvin? Musta tuntuu, että silloin kun itsellään oli kaikista pahin olla, niin olin yksin. En tiennyt ketään, joka tuntisi samoin kuin minä. En osannut läheisille puhua, koska en tiennyt ymmärtäisikö hekään, mikä mulla on. Hyvä että itsekään tiesin. Oli ehkä jollain tavalla shokki myös mun läheisille kuulla mikä mulla on. Ehkä nekin aina ajatteli, että oon vaan Kartsu. Yhtäkkiä sun läheisellä onkin diagnooseja ja saat selityksen sille, miksi hän on kuka on.

-En syytä mun vanhempia tai läheisiä siitä, että he ei heti osannut mua auttaa tai ymmärtää mua aina kaikessa. Vaikea on ymmärtää jotain, mistä ei itsekään tiedä mitään. Omien sairauksien kanssa pitää elää ja oppia olemaan, mutta yhtä vaikeaa se on läheisillekin. Hekin joutuu opetella miten esim. olla jos oma lapsi saa paniikkikohtauksen. Siinä pitää jokaisen olla kärsivällinen.

-Jos joku kertoo sulle – ootsie sitten vanhempi tai ystävä, että jollain sun läheisellä on paha olla tai joku mielenterveysongelma, niin kuunnelkaa. Itse en ainakaan pahoita mieltä jos joku kysyy, miten vaikka paniikkihäiriö esiintyy mun elämässä. Musta on ihanaa jos jotakin kiinnostaa. Olkaa myös kärsivällisiä ja kysykää, miten voitte auttaa. Älkää tuomitko, älkää vetäkö johtopäätöksiä jos joku kertoo, että hänellä on joku mielenterveysongelma. Miettikää aina sitä, jos itse kertoisitte jotain tuollaista, että miten itse haluaisitte toisten reagoivan. Mielenterveysongelmat ei oo kirosanoja, ne ei oo noloja tai tee susta huonompaa. Lue täältä lisää.

Jaa

Kommentoi