29-vuotiaan pohjoiskarjalaisen Samin tarina siitä, mitä on olla sinkku Lieksassa, pienessä kaupungissa itärajalla.

—

Joku voisi ajatella että mitä tämä tarina tekee tässä yhteydessä, mikäs terveystarina tämä on. Voi kuulkaa, on se. Vahvasti terveystarina, nimittäin mielenterveystarina. Jonninjoutavuuttani tässä pohdiskelen, että onko pakko muuttaa naisen perään jonnekin seuduilta joilla on syntynyt, kasvanut ja elänyt – ja joita rakastaa.

Lieksa on pieni kaupunki täällä Ylä-Karjalassa. Jostain joskus luin, että täällä on aika paljon sinkkumiehiä työikäisenä vaeltelemassa ilman emäntää. No ei tarvitse kylläkään tuollaisia tutkimustuloksia, tiedän jo lähipiiristäni kaksikymmentä ukkoa.

Joku on tehnyt ratkaisunsa ja lähtenyt pois, koska ei kestä elämää syrjäisillä saloilla yksin. Minä toivon että löytäisin naisen, sillä pirtti on kunnossa ja järvi vieressä. Eikö nyt kukaan tänä ekoaikana ole tällaisesta kiinnostunut. Harmi vaan etten ole maajussi, niin en voi siihenkään (tv-ohjelmaan) osallistua.

En minä ihmettele että monilla on maaseutukylillä ”tuontirakkautta” eli ovat ihastuneet ulkomailla, tuolla Aasiassa, ja sitten vaimo on sieltä tullut. Kun ei suomalaisille naisille kelpaa tulla luonnon helmaan. No, ei kai se asia ihan näin yksinkertainen ole. Sanoisin pikemminkin omalla kohdalla, ettei naisille tunnu kelpaavan kiltti ja maalainen tavismies sitten millään. Vai olenko minä etsinyt vääristä paikoista? Olenko minä etsinyt vääriä naisia? En ole pahis, enkä edes kovin macho. Kannatan tasa-arvoa viimeiseen huutoon, mutta en minä silti mikään vässykkätossukka ole. Enkä todellakaan mikään nössö.

Mutta kun en tykkää baareissakaan käydä, niin eipä emännät ovikelloa soittele. No eipä minulla kyllä ovikelloa olekaan, heh heh. Netin deittipalstoiltakin olen yrittänyt etsiä, mutta siellä ovat vain pinnalliset ihmiset, siltä minusta tuntuu. Pitää olla hauista ja tatuointia ja mitä nyt sitten. Ei tällainen tavallinen perusnahkainen kelpaa.

Joskus tuntuu että elämä menee ohi. Pitäisikö jättää tämä hieno ja rakas perintötila tässä järven rannalla ja luopua kaikesta vain siksi että saisi emännän. En tiedä. Koska kyllä tässä ihan oikeasti pälli alkaa levitä, näin meillä päin sanotaan. Ei ihmistä ole yksinäisyyteen luotu. Ei ole ihme, että poikamiehet maaseuduilla alkavat ryypätä, tulee mielenterveysongelmia, jopa hirsipuu kutsuu. Mikä ihme se on.

Pahikseksikaan en ala. Olen se mikä olen, ja haluan uskoa etten vielä vain ole löytänyt sitä toista puoliskoani. Sen pitää siis olla olemassa jossain.

Tällaisia ajatuksia täältä Lieksasta heittelen. Jos joku haluaa kirjoitella minulle päin, vaikkei tämä treffipalsta olekaan, niin toimitukseen voi jättää tietonsa niin otan sitten yhteyksiä.

Kerro sinäkin meille tarina – ohjeet täällä