Sonjan kirjoitus Oma tarina -osuudessamme on arkipäivää monelle. Ota osa keskusteluun, kirjoita mielipiteesi ja kerro halutessasi omat neuvosi.

: : :

Tänään kuristi kurkusta viimeisen kerran. Päätin että vihdoin minun pitää toimia. Minun pitää varmaankin vuokrata kaupungilta asunto, jossa voin nukkua rauhassa ja elää ilman jatkuvaa rasitusta anopistani.

Lyhyesti meistä. Olen ollut mieheni kanssa 13 vuotta. Meillä menee hyvin, olemme keski-ikäisiä. Ei ole lapsia. Asumme mieheni perintötalossa maaseudulla, metsän keskellä. Kaikki olisi muutoin todella hyvin, ellei anopistani olisi ollut riesaa. Viime vuosina tämä riesa on vain kasvanut, ja nyt se on täysin viemässä järjen minulta.

Anoppi asuu kolmen kilometrin, pyöräilymatkan päässä, meistä. Hän on aiemmin käyttänyt paljon alkoholia, ollut melkeinpä ”kuralla”, mutta hoitanut silti aina taloutensa hyvin. Hän on eläkkeellä. Kun hän tissutteli, hän pysyi poissa tontiltamme pitkiä aikoja, vaikkakin usein kesäisin tuli tekemään meille puutarha- ja muita puhdetöitä – tietenkin pyytämättämme.

Nyt kun hän on lopettanut alkoholinkäytön, hän on piinannut meitä taas koko kevään. Hän tekee tuolla pihalla halkoja, ajelee traktorilla aamutuimaan, soittaa moottorisahaa. Olen muuttunut vanhemmiten todella herkkäuniseksi, ja minua häiritsee, että hän jyryyttää traktorilla kahdeksan aikaan aamulla, kun olen itse saanut unen päästä usein vasta kolmelta yöllä.

Tietenkin hän haluaa vain pelkkää hyvää. Mutta missä menee sen raja, onko ihminen vain helvetin typerä ja itsekeskeinen – vai kuunteleeko hän mitä hänelle sanotaan ja uskoo.

Olemme sanoneet: älä tee halkoja. Emme tarvitse. Ostamme jos tarvitsemme. Alun perin hän halusi meidät talkoisiin kanssaan, mutta on nyt uskonut, että teemme kotona etätöitä emmekä todellakaan voi tulla avuksi projektiin, jota emme tarvitse emmekä edes halua näin ollen arvostaa.

Mutta hän haluaa harrastaa. Hän ei tahdo ymmärtää, että meitä rasittaa vietävästi, että hän laukkoo tontillamme koko ajan. Aina kun näemme traktorin, tuon ”punaisen paholaisen” saapuvan, kurkusta kuristaa. Miksi hän haluaa pyöriä tontillamme, kytätä, tehdä töitä joita emme halua? Miksi hän jättää oman tonttinsa asiat tekemättä mutta keksii jatkuvasti jotain tekemistä meidän tontillamme ja on kurnuamassa viiden minuutin varoajalla apua. ”Tuo pitäisi siirtää, että pääsen tekemään tuon.” ”Tulisiko joku auttamaan tuon kanssa niin pääsen hoitamaan…”

Olemme kohteliaasti sanoneet, että kiitos ei – ei tarvitse esimerkiksi niitä puita tehdä, mutta aina hän vain haluaa harrastaa. Tämä on mennyt niin pitkälle kaikkinensa tämän meidän rauhamme rikkominen, että tuntuu että kamelin selkä katkeaa pian nuppineulasta. Olen niin väsynyt että tiuskin miehelleni. Kohta tämä vaikuttaa parisuhteeseemmekin.

Mieheni ei voi äidilleen sanoa, koska hänellä on traumaattinen suhde häneen. Äiti huusi ja joi pienenä – ei vain tule mitään siitä että sanoisi painavasti. Se minun pitää ymmärtää, ja kaikkien teidänkin, jotka tätä luette. Pitääkö tässä muuttaa jonnekin, vai myrkyttää anoppi, oma jaksaminen alkaa olla lopussa.

Olisi helppo sanoa että kertokaa ja puhukaa suoraan, mutta valitettavasti emme enempää voi, koska tässä tapauksessa se tarkoittaisi totaalista sodan avaamista. Olemme sen niin suoraan sanoneet kauniisti, että ei tarvitse auttaa, emme tarvitse esimerkiksi polttopuita, mutta ei se vain auta. Miksi helvetissä hän ei tajua että pysyisi poissa, pysyisi todella kaukana poissa.

Ei hän sentään moottorisahaa soittanut kuin päiväsaikaan tänä keväänä. Mutta sekin ärsyttää, kun emme halua että tontilla soi saha.

Olen ajatellut vuokrata asunnon kaupungilta, jonne menen nukkumaan ja asumaan pahimpina anopin pörräysaikoina. Kaipa tuo anoppi joskus kuolee ja saadaan se mittava perintö, mikä sekin osaltamme pitää suutamme supussa, ettemme voi hänelle tontilletulokieltoakaan määrätä.